Piinaviikko

Kohtahan se alkaa. Viimeinen viikko ennen kisaa. Valmistava viikko. Tai piinaviikko. Viime keväänä se meni hermorauniona, niin todennäköisesti nytkin. Puolisolle oon luvannu olla kiukuttelematta tällä kertaa, täytyy nyt koittaa terhistäytyä siinä asiassa.

Kisa on Vantaan puolimaraton ja tavoitteena on tulla ehjänä ja hyvävoimaisena maaliin. Ja okei, jos ei mitään ihmeellistä tapahdu niin toiveissa olisi, ettei aikaa ihan kauheasti yli 2.45 kuluisi. Siitä kovempaan aikaan kunto ei riitä tällä hetkellä. Tää taisi nyt tulla johonkin alitajuiseen tarpeeseen tää kisa. En tainnut kehdata ilmoittautua noin vain vaan mun piti usuttaa eräs vanha hyvä tuttavani (jonka kanssa meillä on keskenään samanikäiset pojat ja tämä yhteinen harrastus) kanssani sinne. Sain siis oman henkilökohtaisen jäniksen! Jänis kylläkin on mua ihan jonkin verran nopeampi, joten häneltä aika urheiluhenkinen teko lähteä myötäjuoksemaan hitaampansa kanssa!

Oikeastaan keho ei ehkä ole nyt mitenkään ihanteellisen valmis. Tai ei sen ollut tarkoituskaan olla tätä kisaa varten, tää on nyt sellainen pitkis, joka juostaan lappu rinnassa ja sillä hyvä. Viimekeväinen oikean jalan kanssa hassuttelu valitettavasti jatkuu edelleen. Piriformissyndrooma on onneksi selätetty jo aikaa, mutta jalkaterässä edelleen kipeytyy tietty alue sisäsyrjän puolella erityisesti pitemmällä matkalla. Lisäksi pohkeet ja akillekset ovat aika herkillä, erityisesti Vauhtisammakon myötä mukaan kuvioihin tulleiden vetotreenien jälkeen. Pikku hiljaa alkaa tuntua siltä, että tätä olemista ja liikkumista voisi olla hyvä jonkun asiasta paljon tietävän ja kiinnostuneen katsoa vaikka vähän tarkemminkin. Ei tällä harrastuksella ole kuitenkaan tarkoitus pahaa itselleen tehdä, päinvastoin. Eiköhän asian hyväksi ole kuitenkin aina jotain tehtävissä.

Meitä saa mielellään tulla kannustamaan viikon kuluttua sunnuntaina! Jos joku jaksaa taputtaa käsiään mun köpöttelylleni niin lupaan kiittää henkilökohtaisesti jokaista! Ja maaliin saa tulla tuulettamaan sekä skoolaamaan minttusuklaaprofeelillä! Jos joku aivan karmea rajuilma iskee, saatan harkita Did Not Start-merkintää, mutta muuten siis lähtökarsinassa hermoillaan 12.10.

Vauhdista, nopeudesta, paniikista, mielenrauhasta. Ylipäätään kaikesta.

Vauhtisammakon juoksukoulun avausluennolla tiistaina Helsingissä Mäkelän koulun täpötäydessä auditoriossa opin, että sammakon mukaan juoksua on vauhti 9 minuuttia per juostu kilometri. Helpotti. Mä olen tapellut jo hyvän tovin itseni kanssa aiheesta, voiko tätä mun etenemistäni ylipäätään kutsua juoksuksi.

Musta ei ehkä koskaan tule alle 4h maratoonaria. Tai alle 2h puolimaratoonaria. (Pahoittelut kummallisista oikeinkirjoitusasuista...) En oikeastaan tällä hetkellä halua juosta nopeasti. Toki nopeammin, kuin mitä tämänhetkinen puolimaraton kolmeen tuntiin, mutta siinäpä se.

Kun aikoinaan kävin kantoliinaohjaajakurssia, kysyi opettajamme perustavanlaatuisen kysymyksen. "What is it that you want to achieve?" Mitä haluat saavuttaa. Tai mihin pyrit. Tällä hetkellä en oikein ole ihan varma, mitä se on. Vantaan puolimaraton juostaan 12.10. (Note to self, tee ilmoittautuminen vielä kun tilillä on rahaa... onneksi vuorolisiä tosin tulee vielä kuun lopussakin jos oikein tiukkaa tekee.). Sinne suuntaan niin sanotusti loppulakaisemaan reitin. Tuo sanonta on lainattu joltakin mainiolta pintakaasuttelijalta (niille teistä, jotka ette termiä tunnista, Kestävyyttä pintakaasulla 24/7, Facebook-ryhmä pintakaasuttelusta kiinnostuneille). Testilenkki Vantaata varten on tehtynä, teknisesti juoksua ainakin hyvin paljon muistuttavaa etenemistä noin 2h 55min ja 21 km. Siihen kunto riittää, ei paljoa enempään, mutta maaliin asti kuitenkin.

Toisaalta olen ihmeellisen kiitollinen, yllättynyt ja iloinen siitä, että jaksan juosta (siis edetä nopealla askeltiheydellä ja päkiän/midfootin kautta koko jalan maassa nopeasti käyttäen, tulkitsen sen juoksuksi erotuksena kävelyyn tai sprinttiin...) tuollaisen matkan. Uskollinen ja rakas keho jaksaa mun ilokseni tehdä kaikkia niitä hullutuksia, mitä milloinkin keksin sen pään menoksi. Toisaalta taas mua hävettää kertoa, että juoksin 21 kilometria kolmessa tunnissa. Tekee mieli sanoa, että eihän toi nyt mitään ollu. On ihmisiä, jotka juoksee kokomaran nopeammin. Että tää ny on vaan tällasta. Pipertelyä. Pullasorsan taaperrusta.

Että mitä sitä ny sitten ajattelisi kun oma mielikään ei ole samaa mieltä itsensä kanssa! Joku jossain random-internetissä sanoi joskus, että jos mollaa julkisesti omaa hidasta taivallustaan, loukkaa samalla niitä ihmisiä, jotka taivaltavat vielä hitaammin. Että tuo oman kolmen tunnin ajan mollaaminen mollaa vielä pahemmin niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat enemmän aikaa taivaltaakseen saman matkan. Mä olen tavallaan samaa mieltä. En tosin tarkoita mollata itseäni hitaampia. Todellakaan.

Mutta missä se on se paikka tai aika tai olotila, jota tavoitella? Onko se kaikilla juoksijoilla sama? Aika ja matkahan noin kai periaatteessa ovat kaikille samat, eksaktit, absoluuttiset. Tokikaan se, miltä ne milloinkin tuntuvat ei ole sama edes samalle ihmiselle eri päivinä. Tuo pintakaasuttelu (siis ryhmän seuraaminen) on mitä voimaannuttavinta, ilostuttavinta, kannustavinta, mutta samalla vähän hämmentävää. Meitä mahtuu ryhmään kolmen tunnin puoli- ja kokomaratoonareita. Ja kaikkea mahdollista muutakin. Mä joudun tappelemaan omien perkeleideni kanssa jatkuvasti sen suhteen, että pystyisin pitämään arvossa myös sitä omaa 21 kilometriäni.

Onneksi juoksu ei ole vain aikaa ja matkaa ja suorittamista. Ois meinaan loppunu kohtalaisen lyhyeen. Juoksu on suora tie sieluun ja sydämeen. Se on villi hullun riemu, joka pakottaa juoksemaan juuri sen yhden alamäen joka ikinen kerta töihin mennessäni (oho, menikin jo tunnustuksia-osastoon...). Se on kupliva, naurun tavalla selkäpiitä kutittava nautinto, joka kiipeää ylös kehoa kun pääsee lenkille pitkän tauon jälkeen. Se on hiljainen luonto ympärillä, valoisana kesäpäivänä ja pimeässä syysmyrskyssä. Se on polku, joka ei kysy, että meekkönää hilijoo vai kovvoo, että tästä ei sitten yli 6/km mennä. Se hyväksyy kaikki harjoitukset hyvinä harjoituksina, oli se sitten ylipainoisen sohvaperunan ensimmäinen juoksu/kävely kymmeneen vuoteen, ultraajan pikku aamumaraton tai mun keskivauhtinen nautiskeluni. Arvottamatta. Jakamatta mammonaa tai maallista kunniaa. Se on kuin armo, joka kuuluu kaikille, jotka sitä pyytävät.

Hups. Kukaan ei varmaan enää ton jälkeen jatka lukemista...

Nuf said. Ehkä mä tämän julkaistuani juhlallisesti julistan, että nopeus ei ole mulle enää ongelma. Ei kynnyskysymys, joka estäisi osallistumasta lappujuoksuun, kun oma hitaus nolottaa enkä ilkeä laittaa omaa enkä varsinkaan pintakaasun nimeä moisen loppuajan perään. Ei mitään, mikä vähentäisi omien tehtyjen harjoitusten arvoa. Ei mitään, millä mitataan ihmisen arvokkuutta. Ja sitä paitsi nopeus kyllä halutessa kasvaa harjoittelemalla. Jos ihminen itse niin haluaa. Kunhan olen yövuorokoomani potenut tältä viikolta, kääntyy uusi sivu harjoittelussa ja teen ensimmäiset Vauhtisammakon intervallit. Että katsotaan, miltä tuntuu ensi keväänä. Mutta  oli se nopeus silloin mitä tahansa, se ei ole itseisarvo.

Sillä välin Pasilassa.

Kesäloma on nyt vietetty, pitkä, lämmin, valoisa, tekemisen täyteinen sellainen. Kuusivuotiaan mukana oon mennyt paikkoihin, joihin en ehkä muuten olisi saanut aikaiseksi mentyä ja tehnyt asioita, joita harvoin teen. Muunmuassa istunut huvipuistovatkaimessa. Töihinpaluu sujui shokkihoidonomaisesti ja hiukan tässä on orientoitumista siihen, että seuraavan kerran lomaillaankin kolmen kuukauden kuluttua.

Ihanat, valoisat kesäillat ja rakas Keskuspuisto loputtomine polkuineen tekevät juoksulenkeistä hyvin nautinnollisia. Kypsä, pehmeä keskikesästä loppukesään taittuva lämpö hyväilee kehoa ja mieltä ja ilman tulospaineita harjoittelu on hämmentävän riemuntäyteistä. Toki kuumuus väsyttää, kympin mukamas-testilenkki menee ihan hassutteluksi ja (juomarepusta urkkajuoman) juopotteluksi, joku on yön aikana vaihtanut mun kasikiloisen kahvakuulanpoikasen kakskytkiloseen ja niin edelleen. Kaikesta huolimatta kesäloman jälkeen tuntui, että vaikka kunto sen kun vaan putoaa, jää harjoittelusta ihan tavattoman paljon niinsanotusti viivan alle. Sitä, että tuntee olevansa sopusoinnussa itsensä ja maailman kanssa. Ketä jaksaa kiinnostaa, että mä en juokse kymppiä alle tuntiin, ei minua ainakaan. Nautin siitä, mitä teen.

Tuon hehkutuksen jälkeen voikin sitten palata todellisuuteen. Altrojen sisäänajo on meneillään ja vaikuttaa siltä, että ei tässä mistään ihan parin viikon projektista ole kysymys. Onneksi en oottanutkaan nopeaa ja kitkatonta, saattaisi olla karvas pettymys! Pohkeet ja akillekset joutuvat töihin ja niiden kanssa täytyy ottaa hellästi ja askel kerrallaan nyt. Ilmoittauduin Vauhtisammakon Helsingin juoksukouluun joten tekniikkaopetusta on siellä toivottavasti luvassa. Ite kun on paha sanoa, missä kohdassa menee jontkaan tekniikan kanssa...

Tuli sitten hankittua virikettäkin tällekin syksylle. Menin moottoriturpana rehvastelemaan eräälle innokkaasti juoksua harrastavalle äitikollegalleni (tarkoittaa siis sitä, että olimme hoitovapailla yhtä aikaa...), että jos hän suostuu myötäjuoksemaan mun kanssani puolimaran 2.45, lähden ja vedän sen siihen aikaan. Ja bäng! Liemessä ollaan. Vantaa 12.10. Ilmoa tosin en oo vielä tehny, koska tuon askellusvirheestä jonkin verran nokkiinsa ottavan nilkan kanssa olisi varmaan syytä olla välit selvinä ensin. Mutta tässähän joutuu taas asennoitumaan harjoitteluunsa vähän eri tavalla. Hiukan mietityttää, millä kengällä tuonne uskaltaa lähteä, mutta eiköhän tuo matkan varrella selvinne. Mukava pieni kutka vatsanpohjassa ja sellanen vähän huumorilla höystetty pirunmoinen tsemppi täällä kyllä alkaa vallata alaa. Tästä tulee vielä hauskaa. Vaikka ihan aina ei siltä tuntuskaan, ainakaan lähtökarsinassa seistessä.

Todellinen rakkauteni.

Vetävä otsikko? Toivottavasti! Voi että olen iloinen toissapäivän lenkistä! Kesäkuu on sujunut suurimmaksi osaksi angiinan takia sairaslomalla ja olo alkoi olemaan jo sen mukainen. Sohvalla levyttäminen sai hartiat huutamaan hoosiannaa ja peruskestävyys on jo ihan romuna. Juhannuksena aloittelin varovasti uudelleen liikkumisia ja äh sentään, että olikin hankalaa. Ruokaöverit tai joku mikälie sai sykkeen keulimaan jonnekin ihan ruokottomiin lukemiin ihan tavallisella muka-peekoolenkillä, hyttyset hyökkäsivät parvina hikiseen hanuriin ja oli muutenkin niin mukavaa että! Sitkeästi sitä on vaan jatkettava eteenpäin, vaikka ärsyttää niin vietävästi moinen takapakki. Työt veivät oman veronsa viime viikon saldosta sillä yksikin yövuoro jarruttelee erittäin tehokkaasti mun liikahtamistani tästä sohvalta yhtään mihinkään. Jotkut työkaverit tekevät koviakin harjoituksia jopa öiden välissä, mutta en mää vaa sellaseen pysty, pumppuhan siinä hyppää rinnasta ulos, jos moista yrittää! Eilen olin sitten sen verran toipunut noista kaikista edellämainituista koettelemuksista, että päätin lähteä ihan vallan lenkille. Ja mimmoiselle! Tarkoitus oli tehdä pikkulämmittely ehkä n.1,5km, sitten kunnon alkuverkat ja sen jälkeen perus-pk. No, lämmittelyt hupsahti tosta vaan, alkuverkoissa on pakko myöntää, että vähän säästelin, tein vain parikymmentä liikkuvaa askelkyykkyä, ois voinu enemmänkin, ja laiskanlaisesti drillejä. Ja sitten asiaan.

Jalat oli kevyet ja joustavat. Se ei suinkaan ole tällä kunnolla sekä elopainolla mikään itsestäänselvyys. Lepoa oli tietty takana jo sen verran, että lihaksilla oli, mistä ottaa. Kadenssi pysyi ongelmitta 90 askelparin pinnassa ja olo oli ihan loistava kaikin puolin. Nuo hetket ovat yksi syy siihen, miksi pöljänä edelleen hakkaan päätäni seinään tän juoksemisen kanssa. Paljon vähemmällähän sitä pääsisi, jos tekisi jotain muuta. Mutta se hullu riemun tunne, kun juoksu kulkee on niin huumaava, että sitä on valmis tekemään to-del-la paljon työtä mahdollistaakseen sen vielä tulevaisuudessakin! Ropiseva hiekkatie jalkojen alla, tuoksuva metsä ympärillä, loputtomiin edessä jatkuva baana, mun kaksi melkein tervettä ja melkein vahvaa jalkaa, jotka jaksaa tikata tiuhaa askelta, terävästi polvi edellä, keho, joka alkaa jo hiukan kestää koossa, vaikka paljon työtä vielä onkin edessä. Syke nousi taas jonnekin ihan luvattoman korkealle, tais tulla peekoosta veekoo, mutta hei, ketä kiinnostaa, nyt annetaan mennä! Ei tuollaisilla lenkeillä rakenneta perustuksia maratonkunnolle (hups! ööh, PUOLImaratonkunnolle, kukaan ei sit lukenu tuota äskeistä...), mutta juuri nyt tuo teki niin hyvää. Ja se vauhti. Congratulations for your new personal record, fastest average pace 6.24 min/km sanoo RunKeeper. Se tosin välillä höpisee ihan omiaan, mutta en nyt välitä siitä.

Eilen kävin vielä töiden jälkeen moikkaamassa rautapalloa Töölön Fixillä kun se on niin sopivasti siinä työpaikan huudeilla.  Alle soudut conceptilla, se se onkin vihonviimeisen tylsää hommaa, mutta jos nyt edes ihan hiukan tuota yläselkänsä seutua herättelis ennen Sulkavaa. Sitten vajaa puoli tuntia vaaleanpunaisella kuulalla pallottelua. Kasikiloinen tuntu aika sopivalta, tosin työntöön ei sillä saa koko kehoa mukaan, kun se on siihen hommaan liian kevyt. 12-kiloisella ei kuitenkaan tunnu vielä hyvältä tehdä ja joku oli vieny kymppikiloisen pois salilta. Päälle vielä vaakasoutua ja keskikehon herättelyä. Mun piti sitten tähän ikään asti elää, ennenkuin ihan oikeasti älysin, että tuo torso on ihan järjettömän tärkeä ihmiselle. Siis toki oon tienny, että pitää treenata korsettilihaksia juu, mutta tää juoksentelemisen aloittaminen on vieny tuon homman ihan jollekin uudelle levelille. Nyt tekee todella mieli tehdä keskivartaloharjoituksia, jotain, mitä ei kyllä valitettavasti oo tapahtunu aiemmin. Ennen sitä teki väkinäisesti istumaannousuja ja odotti, että millon nää kehtaa lopettaa. Nyt sitä tekee ihan uudella draivilla kaiken maailman pitoja sun muita. Kaikkea sitä.

Mietin siinä pää punasena salin lattialla maatessani ja kankkuja clamshellillä kiusatessani, että taidan olla aika iloinen siitä, että olen löytänyt lajin, josta oikeasti tykkään. Tai siis mitäpäs sitä oikeastaan turhaan kursailemaan, sanotaan ihan suoraan vaan: olen tainnut löytää todellisen rakkauteni! En nyt mikään ihan järkyttävä sohvapotaatti oo ikinä ollu, mutta lapsensaannin jälkeen tuli kyllä aika kohtuuton tauko kaikenlaiseen kuntoliikuntaan. En oo ikinä välittäny jumpista, salilla (siis jos sitä päätoimisesti tekee...) tulee liikaa mietittyä sitä, miltä sitä näyttää ja vertailtua muihin, jooga on kyllä kivaa, mutta sekin ehkä toimii kuitenkin parhaiten mulla täydentävänä harjoituksena. Juoksu on riittävän maanläheistä, siinä ei jaeta yhtään mitään pikavoittoja, vaan kehittyminen vaatii vuosien pyyteettömän työn. Toisaalta päämäärä ei ehkä ole se olennaisin, vaan matka. Tykkään tavallaan siitä karuudesta, mikä juoksemiseen liittyy. Kesällä juoksu on jo melkein liiankin nautinnollista, jos se siis kulkee hyvin. Helteessä hinkattu väkinäinen pakkoharjoitus nyt ei tietty paljoa mieltä lämmitä, mutta noin niinkuin yleensä luonto on niin tavattoman hehkeä just nyt, että lenkille meno on yleensä ilo. Talvella hommaan astuu mukaan muutamaa astetta enemmän asennetta: neljän metrin hanki, sadan asteen pakkanen ja räntäsade on sellainen yhdistelmä, joka saa kermapeput pysymään kotona. Olen mä itsekin kermapeppu, ei siinä mitään, tykkään erittäin paljon pysyä omalla mukavuusalueellani. Tuo epämukavissa olosuhteissa sisulla juokseminen on kuitenkin sellaista, mihin tää kermapersuskin pystyy.

Tänään oli luvassa sitten kolmen päivän treenikimaran päätteeksi MT Personal Trainingin  Tuukan ja kilpa-crossfit-harrastaja Lassen vetämä toiminnallisen harjoittelun pläjäys Väiskin tekonurmikentällä Töölössä. Oli ihan loistava ilma, aurinko helotti melkein pilvettömältä taivaalta ja oli pitkästä aikaa jopa melkein liiankin lämmin. Parin edeltävän päivän ihan napakat treenit ja eilinen reipas saunominen meinasivat jo vähän jarrutella intoa, kai suolatasapaino oli päässyt hiukan nirkoiseksi, kun meinasi tulla vähän huono olokin siinä touhussa. Onneksi tyypeillä oli nippu banaaneita mukana apinoille ja sellaisella olo korjaantuikin hetkessä. Teimme hölkkä-drilli-alkulämmittelyt, sitten kahdessa pienessä ryhmässä erilaisia juoksuharjoituksia ja kahvakuulaa. Juoksuharjoitukset olivat tällaselle peekoon ystävälle aika hämmentäviä. Tarkoituksenahan olikin antaa aivoille ja keholle uusia ärsykkeitä ja siinä kyllä onnistuttiin ihan loistavasti. Harvoin tulee lenkillä lähdettyä liikkeelle makuulta niinkuin jänis ja vielä ihan täpöllä. Tai kyllä mä siinä jäin aika laiskiaisen tasolle, mutta tulipa nyt härvättyä niitä aivoja edes. Kaavoihin kangistuneelle lenkkeilijälle nuo nopsat kiihdytykset ja erilaiset rytminvaihdokset toivat kyllä tervetullutta vaihtelua. Kahvakuulaosuus oli sitten tutumpaa kauraa, kuulan nostaminen nyt on aina kivaa, ei siinä mitään. Homma päättyi leikkimieliseen viestijuoksuun, hrrrr, että siitä tulikin flashback jostain alakoulusta. Ihan hauskaa se kyllä nyt tällä kertaa oli.

Nyt alkaa tuo hanuriosasto olla kohtalaisen jumissa, lienee aika pitää pikkusen lepopäivän tynkää. Lasketaankohan  tuplavuoro töissä lepopäiväksi..? Lasketaan tai ei, nyt on painettava julkaise-nappia, että tässä pääsee vielä nukkumaankin joskus.

Pitäskö..?

Pitäskö kuitenkin ilmoittautua jo ens vuoden HHM:lle ku halvalla sais... ihan hirveesti houkuttais! Vaikka ei oo hajuakaan, ollaanko sitä sillon sillä tavalla tolpillaan, että moinen olis mahdollista.

En yhtään tiedä, mikä sairaus mua nyt riivaa, mutta kummallisia oireita se aiheuttaa. Tekee mieli seistä tienposkessa läimimässä käsiään yhteen ku hikistä jengiä paukkii ohi ja levottomana sitä selaa mynextrunia miettien, että millonhan kunto antas myöten...

Ja ihan tuskaa odotella, että tää flunssa-angiinahässäkkä menis ohi, että pääsis taas kankkujumpalle, Keskuspuiston poluille (siitä muuten ennustan seuraavaa höyrähdystä!) ja uimastadikalle. Samaten tuskaa on odotella lomarahoja, että pääsis upgreidaamaan noi instrumenttinsa (kengät siis). Taloyhtiö pitää huolen siitä, että saan hitto kohta Suomen persaukisimman juoksijan arvonimen. On muuten "pariin" kertaan käyty läpi töppösvaihtoehdot ja niiden hyvät&huonot puolet...

Siltä varalta, että jotakuta samaa tautia kantavaa kiinnostaa, on mulla toiveissa hidas ja hellä siirtymä päkiäpuolelle askelessa. Nykyisillä konventionaalisilla tossukoilla se onnistuu joten kuten, mutta paljain jaloin askel on ihan eri tuntuinen ja näköinenkin (ihan ite oon nähny eikä ollu kivaa nähtävää Asicsin vaikutus omaan menoon!). Tällä fysiikalla hooceeminimalismiin siirtyminen saanee aikaan lähinnä tarvetta lääkärin, fysioterapeutin ja osteopaatin pakeille joten ottakoon siirtymä aikansa sikäli mikäli semmonen meno nyt ylipäätään itselle edes sopii.

Altran vaimennettuja nolladropin tossuja olisi nyt Suomestakin ihan livenä saatavilla ja niitä kuolaan normia leveämmän varvastilan takia. Mutta, mutta. Huonohkosti (lue:ihan niin maan helvetin huonosti) liikkuvan nilkan takia en ole oikein varma, onko ihan viisas veto siirtyä suoraan sentin kantakorotuksesta nollaan. Saattaa ottaa tuota pohjeosastoa aika kovasti lujille. Toinen vaihtoehto olisi siirtymätöppönen, sellainen köykäsempi, pienellä kantakorotuksella varustettu vaimennettu tossu kuten Sauconyn Kinvara tai Brooksin Pure Projectin tossut. Brooksin lesti lienee sieltä leveämmästä päästä, ainakin muistaakseni, joten siitä ei tarttis ottaa 1(-2)kokoa isompaa vain saadakseen sen viidennenkin varpaan mahtumaan mukaan.

Että tästäkin voi ihminen tehdä tiedettä ja taidetta. Harmi, ettei ole 300 euroa heittää juoksukenkiin ihan lonkalta, ongelmahan ois ihan sillä kuitattu, että ostais molemmat ja käyttäis sen mukaan, miltä tuntuu. Ja niin varmaan teenkin, vaikka en ihan kertarysäyksellä. Onni yksillä, kesä kaikilla. Nyt jatkan grillikasvisten sulattelua parvekkeella. Tais mennä syömisen puolelle tää päivä, mutta olkoot nyt sitten vaikka sellanen refeed tai miksi nuo diettaavat tällasia kutsuvatkaan.

Kultainen sääntö.

Tee muille siten kuin toivoisit itsellesi tehtävän. Tätä sääntöä noudatin tänään ja vietin yli tunnin Pasilassa taputtaen käsiäni rytmikkäästi yhteen yksinäni jalkakäytävän varrella (no oli perhe mukana, mutta yläpuolisilla kallioilla piknikillä...).  En oo menettänyt ainakaan omasta mielestäni kosketustani todellisuuteen, tosin tää on nyt sitten vain subjektiivinen näkemys asiasta...

Tänään juostiin kautta aikojen ensimmäinen Helsinki Half Marathon. Juoksemassa oli jokunen livetuttu ja paljon virtuaalisia pintakaasututtavia. Menin siis varta vasten saikkupäiväni ratoksi hengaamaan Itä-Pasilaan kannustaakseni puolikkaalla raatavia kanssajuoksijoita. Muistan, miten käsittämätöntä musta oli, kun jokunen toimitsija HCR:lla jaksoi taputtaa vielä meille lähes viimeisille taapertajille. Se oli ihan sairaan hienoa! Silloin päätin, että teen hitto ton ihan saman joka kerta kun kynnelle kykenen! Ja tänään kisa oli alle kilsan päässä kotoa joten no excuses. Työpäiväkin sopivasti vaihtui saikuksi tympeän angiinan takia, se on jo voiton puolella, mutta ihan kunto ei olisi taipunut vielä tuplavuoroon teholla ja otinkin kiitollisena vastaan SVA:n tälle ja huomiselle päivälle!

HHM:lla oli juoksijoita reilu kymmenesosa siitä, mitä HCR:lla. En ole oikeastaan koskaan ennen seurannu moista kisaa yleisön ominaisuudessa joten ei mitään hajua järjestelyjen toimivuudesta tai toimimattomuudesta. Ehdittiin paikalle (18,5km juomapiste) ihan hiukan reilu tunti lähdöstä ja kärkikahinat taisivat siinä säätäessä jäädä näkemättä, erityisesti pintakaasun hurjimmat juoksijat menivät huti. Kovasti oli monenlaista tyyliä siellä menijöillä, niinkuin nyt juoksutyyli jokaisella onkin yksilöllinen. Näin itse core-vajakkina ihailin vilpittömästi kärkipään juoksijoiden vahvaa ryhtiä. Kauniita päkiäaskelia näkyi monella. Että on tuota itellä vielä hiukan reenattavaa että moiseen pääsee. Vauhtiin en varmaan pääsekään, mutta jos nyt tätä ruotoonsa saisi vähän enemmän kokoon juostessa niin sekin riittäisi kyllä...

Keskittyneitä ilmeitä, sykemittarin vilkuilua, mukista juomista ties millä taktiikalla vauhdissa, kompressiosukkia. Siinä varmaan päällimmäiset. Harmittavan vähän lopulta bongasin tuttuja mutta toivottavasti oli jollekulle iloa tai lohtua siitä mein siellä olostamme! Voi kun tekisi mieli jo ilmoittautua seuraavaan skabaan, mutta kyllä tässä on vielä jaksettava vaan veivata tätä suhteellisen tylsää lihaskuntohommaa ensin. Jos Vantaalla olis tarjolla varttimaraton lokakuussa niin sen keho varmaan kestäis ilman että oikeen jalan nivelet ottaa osumaa...

Nyt on luvassa vielä reilu viikko saikkua kaikenlaisesta harjoittelusta tuon angiinan kanssa ja voi että, kun harmittaa! Soutuihin ei ole oikeasti enää kovinkaan pitkä aika ja lajiharjoittelu on kyllä ihan retuperällä! Mutta minkäs teet, streptokokki kurkussa ei paljon tartte lähteä sykettä nostattelemaan. Kehokin on vähän hölmönä, toisaalta ruoka ei yhtään maistu, esimerkiksi välipalan pystyn helposti nyt skippaamaan huomaamattani (mikä ei normaalisti ole mitenkään mahdollista...), mutta toisaalta ihan hirveästi tekisi mieli jäätelöä, karkkia, hömppää. Ole tässä nyt sitten. Hiukan istuskelen käsieni päällä, etten mene ostamaan tuolta siwasta Ben&Jerrysiä. Vaikka jäätelö normaaliin elämään kuuluukin, ei nyt ole kyllä tarkoitus kerätä enää lisää massaa...

Nyt siis jatketaan sen kärsivällisyystreenin kanssa ja hiukan jotakin venyttelyn tai mobilisaation suuntaista. Ei se Keskuspuisto karkaa minnekään, on se sali siellä vielä ensi viikollakin, souduista monet selviää ihan kylmiltään ja seuraavaan kisaan ei oo pakko ilmoittautua ennenkuin pohjatyötä on takana omasta mielestä riittävästi!

Entäs nyt?

Jostain ihan hirveän kaukaa, vuodelta 1996, levyltä Vapaaherran elämää on jäänyt mieleeni Anna Ahmatovan runoon sävelletty kappale Entäs nyt?

Hän sanoi ettei vertaistani naista,
en hänelle ollut tästä maailmasta,
vaan talvipäivän lohdullinen valo
ja hurja laulu synnyinseudulta.
Kun kuolen ei hän vaivu murheeseen,
ei huuda suunniltaan: "Herää kuolleista!"
Vaan äkkiä tajuaa ettei ruumis elä
ilman aurinkoa, eikä henki ilman laulua.
Entäs nyt?

No, ei tässä ole kyse mistään ihan noin suuresta eikä dramaattisesta, onneksi. Hiukan on aikakauden vaihtumista kuitenkin havaittavissa, jos ei muualla niin täällä blogirintamalla. Kun enää ei ole koko ajan sellainen olo, että itse asiassa mun pitäisi olla tekemässä jotain ihan muuta, voisi tännekin joskus vaikka kirjoitella. Koulu on ohi, vihdoin ja viimein. Sain siltä paljon (polkupyörän, kärpäslätkän, bassorummun... never mind!), ihan mahtavan kivaa ja mielenkiintoista, mutta oli tuo kyllä tuskan takana tuo kehittämistyön tekeminen . Ei ehkä ihan heti uudelleen, jos sitä meinaa tehdä kokopäivätyötä ja olla joskus kotonakin. Ja harjoitella johonkin kisaan...

Kisaan harjoittelut ovat jo meneillään. Seuraava kisa on sitten Sulkavan Suursoudut ja kilpasoutusarja työkavereiden kanssa. Kuusi tuntia hinkkaamista kirkkoveneessä, sateessa, helteessä, pissahädässä, huonoja vitsejä kuunnellen, pjärse rakoilla. Ihanaa. Kunhan toi kurkku suvaitsisi parantua, olisi suunnattava kiireen vilkkaa salille ja Concept2:n pariin! Iski joku mikä lie nielutulehdus joten nyt ei hetkeen syke nouse. Viljely vastataan huomenna, sitten joko syödään V-Peniä tai ei.

Seuraava kisa soutujen jälkeen onkin sitten arvoitus. Ihan kamalan houkuttelevaltahan se nyt rehellisesti sanottuna tuntuisi ilmoittautua vaan suoraan seuraavalle reissulle. Haluaisin kuitenkin tuon lantion ihan oikeasti kuntoon sitä ennen. Voi jäädä aika lyhkäsiksi noi mun juoksuni, jos entisellä mallilla jatkan. Jos nyt kaikki menisi ihan täydellisen putkeen, niin saattaisihan sitä vielä syssymmällä päästäkin lappu kaulassa kirmaamaan. Mutta jääköön se nyt vielä toistaiseksi sellaisen puolivillaisen aikomisen asteelle.

Se hyvä puoli tässä henkisessä juoksuun nyrjähtämisessä on ollut, että siitä saa hyvän motiivin pudottaa painoa. Sillä juoksijalle on kuitenkin hyväksi olla kevyt, vaikka toki pitää syödä että jaksaa treenata. Mua ei juurikaan muuten häiritse noi kymmenisen kiloa, jotka on pikku hiljaa asettuneet silleen diffuusisti ympäri kehon. Juostessa ne on kuitenkin kaikki kannettava mukana joten jos niistä nyt joku suostuu tippumaan matkan varrelle, niin annan tippua. Kevään harjoitusjaksolla laitoin kisaa varten treenaamisen tosi monen asian edelle. Tingin esimerkiksi muista lajeista, salista, uinnista sun muusta kovalla kädellä, jotta ehtisin ja jaksaisin juosta. Söin tarkoituksella vapaasti jaksaakseni paremmin juosta. Tingin perheen kanssa vietetystä ajasta, jotta ehtisin juosta. Enkä edes oikeasti treenannu erityisen paljon. Luulen, että miinuskaloreilla olisi ehkä ollu vaikeampaa jaksaa, toisaalta vaatiihan se rasvakudoskin osuutensa hapenkuljetuskapasiteetista. Mene ja tiedä. Olin kuitenkin intuitiivisesti ylläpitokaloreilla ja ehkä se on ihan hyvä niin.

Nyt tavoitteena on napakka keskivartalo, ei uimarannalla tepastelua varten, sitä voin tehdä kyllä ihan hyvin nytkin, vaan siksi, että mun tarttee saada tuo ruotoni pysymään paremmin aisoissa juostessa. Paljon harjoitelleen juoksijan erottaa jo aika kaukaa tällaisesta sohvapotatista. Askel on lyhyt, kevyt ja tiheä, keskivartalo ryhdikäs ja vahva. Musta tulee vielä hyvä juoksunörtti, kun katson nyt jo ihmisten tyylejä ja tekniikoita  tuolla Keskuspuistossa rymytessäni. Ja mun oma olemus on vielä, noh, sellainen hyväntahtoisen hyljemäinen. Eli vaikka muita stalkkaankin, niin en tee sitä pahalla tai osoittaakseni olevani parempi. Ihan vaan jo siksi, että en todellakaan ole!

Jaa, nyt on ehkä aika rauhoittaa tää tän päivän levoton runosuoli, pitää välillä elää tätä oikeetakin elämää. Seuraavassa numerossa kyselen varmaan vinkkejä tätä ehkä mahdollisesti lukevilta mua viisaammilta...

Finisher. Eli ylipitkä myöhässä tuleva kisarapsa HCR:lta.

Viimeinen viikko ennen kisaa. Herkistelyviikko, valmistava viikko, aika, jolloin ei enää voi tehdä mitään asian hyväksi. Maito on jo maassa ja paskat housussa, mitäpä sitä enää rypistämään. Ei pelottanut, jännitti kyllä, kovastikin. Mun eka kisa ja vielä tollanen ikäänkuin haasteena saatu. Sisäeritys meni ihan kummallisilla kierroksilla, välittäjäaineet kiersi ympyrää päässä ja oli sellanen vähän maanisen euforinen olo suurimman osan aikaa. Testilenkki pääsiäisenä (20km ja 2.38) oli jo antanut sellaisen sielunrauhan, etten enää pelännyt sitä, etten jaksaisi juosta maaliin asti. Ajasta nyt ei tietysti hirveästi voi puhua, mutta kun takana oli neljä kuukautta harjoittelua telakoineen päivineen ja tavoitteeksi oli asetettu  2.45 alitus, oli mieli ihan rauhallinen. Salaa itseltänikin mietin, kuinka paljon alle tuon 2.38 pääsisin kilsan pitemmällä matkalla, mutta en oikein suostunut myöntämään sitä...

Maanantaina lähdin sellaiselle kevyelle pienelle kehon hereilläpitotyyppiselle luomulenkille ilman mitään mittareita. Hölköttelin Pasilasta Arabianrantaan hakemaan muutamaa sieltä ostamastani peräpyörästä puuttumään jäänyttä osaa. Reilun kolmen kilometrin menomatkalla oikea nilkka alkoi kipeytyä. Oikea jalkahan oli ollut jo joulukuun alusta lähtien vaivana ja olin saanut huhtikuussa Metropolian liikelabrassa jalkaterapeutilta diagnoosinkin hoito-ohjeineen. En kuitenkaan malttanut luopua haaveestani vaan jatkoin härkäpäisesti harjoittelua, vaikka oikealla puolella ihan kohtuullisen graavi lantioperäinen askellusvirhe olikin. Nilkka ei aiemmin ollut sanonut mitään, ainoastaan akillesjänteet olivat hiukan tuntuneet aroilta yli 30km viikoilla (se on toistaiseksi mun mittakaavassa suht paljon, vaikka moni juoksee helposti sen satakuntakin kilsaa viikossa, ollaan vielä hiukan eri sarjoissa...). Nyt nilkka kuitenkin kipeytyi ihan oikeasti. Se oli tietty joutunut kovaan vääntöön, kun heikonlaiset keskimmäiset pakaralihakset eivät jaksaneet pitää lantiota riittävän vakaana, vaan vasen puoli pääsi romahtamaan oikean jalan kannattaessa kehon painoa.

Loppuviikko kului varsin mökkihöperöissä tunnelmissa. Lapsi sairasti korvaansa ja jotakin märkäruven oloista ihottumaa, olimme kotona ja ravasimme terveysasemalla. Virikkeet itselle olivat suhteellisen vähissä, vaikka kovin mielelläni lapseni seurassa aikaa vietänkin. Pakko myöntää, että tuolla viikolla vietin kohtuuttomasti aikaa FB:n pintakaasuttelijoiden ryhmässä (kestävyysurheiluaiheinen ryhmä Kestävyyttä pintakaasulla 24/7, kerrassaan kultakimpale kaikille juoksuhenkisille ihmisille!). Pintakaasuttelijat ymmärtäväisesti tsemppasivat, kun mietin, että tuleekö tässä nyt lähtöä ollenkaan vai tuleeko pelkkä lähtölupa. Lepuuttelin nilkkaa, varovasti sitä hieroskelin, mutta tietoisesti välttelin kipulääkkeitä silläkin uhalla, että NSAID olisi saattanut helpottaa inflammaatio-oireita ja nopeuttaa jopa paranemistakin. Halusin kuitenkin mieluummin tietää, kuinka nilkka voi ihan oikeasti eikä lääkkeellä dempattuna. Särkylääkkeen kanssa juokseminen ei ollut missään vaiheessa vaihtoehto.

Oli se kyllä ihan tavallisen pitkä viikko, mutta loppui sekin aikanaan. En vielä perjantainakaan ollut varma, uskallanko startata lauantai-iltapäivänä. Aloittelin kuitenkin nesteyttelyä hörppimällä pikku hiljaa Maximia, sitä samaa, mitä järjestäjät tarjoaisivat matkan varrella. Söin muutaman ylimääräisen banaanin ja hiukan rahkaa hedelmäsoseella. Ja piimää, tuota tankkaus- ja palautusjuomien kuningasta, kului ehkä litra. Perjantai-iltana valvoin liian myöhään ja kasasin soittolistaa seuraavalle päivälle. Kuuntelen melkein aina musiikkia juostessa. Se jotenkin syventää vielä sitä meditaatiopössistä, jonka juoksulla parhaimmillaan saa aikaan. Jo itse listaa kasatessa sitä käänsi pikku hiljaa mielen sisäänpäin, sulki kaiken muun ulkopuolelle. Tuo mielentila muistuttaa jotenkin synnytykseen valmistautumista. Aivokuori on hyödyllistä jossain vaiheessa tietoisesti kytkeä (tai antaa kytkeytyä) pois päältä sillä kummassakin toiminnassa liikutaan aivojen syvempien kerrosten alueella.

Lauantaiaamuna olin päättänyt juosta testilenkin Töölön Kisahallille ja katsoa, miltä jalka tuntuisi. Jos se olisi huono, kääntyisin kotiin ja menisin hakemaan Siwasta litran Aino Hurmaava maitosuklaata ja söisin sitä suoraan paketista lusikalla jalka ylhäällä. tai jotain. Jos olo olisi ihan rehellisesti OK, hakisin numeroni. Lukkonauhoitin uskollisesti mua palvelevat vaikkakin paljon parjaamani Asicsit ja astuin sellaisessa totaalisen epätodellisessa mielentilassa ovesta ulos. Prodigyn No Good piiskasi kehoa entistäkin kovemmille kierroksille. Aamu oli kaunis, ilma raikas, sää oli oikeastaan ihan täydellinen. Askel oli useamman päivän levon jäljiltä kevyt ja nilkan kipu pysyi sellaisena erittäin lievänä tai lievänä. Riemu alkoi pikkuhiljaa nousta kuplina jostain vatsasta ja pulpahdella pintaan. Helvetti! Olin ihan oikeasti tässä ja nyt, kaiken sen loskassa, pöpperölumessa, metrin hangessa ja sadan asteen pakkasessa väkisin runtatun harjoituksen jälkeen. Pimeässä metsässä vietetyt tunnit lumipyryn piiskatessa naamaa olivat ohi, palkka oli ansaittu ja nyt olisi tilipäivä! Samaan aikaan olin jo omassa kuplassani, kuulokkeet korvilla en kuullut muiden, iloisesti lörpöttelevien juoksijoiden juttuja heidän kävellessään numerolapunjakoon.

Sain numerolappuni ja muut tilppehöörit matkaan, olin suunnilleen vihoviimeinen lähtijä (18709). Ostin Kisikseltä vielä Spibeltin matkaan, harmitti, kun en ollut sitä aiemmin ostanut 4Runnersin Tuukalta, tuen liian vähän suomalaisia yrittäjiä muutenkin. No, taisivat nuokin rahat onneksi mennä kotimaiselle yrittäjälle edes osaksi.

Koko päivän oli sellainen ihan legendaarisen euforinen olo. Uho ei ole oikea sana, sellainen posketon itseluottamus vaan. Kaikista aiemmista vastoinkäymisistä olin jo selvinnyt, mikään ei enää estäisi mua juoksemasta tänään. Puoliso oli kaukaa viisas ja vei lapsen uimakouluun ja touhuamaan, eipä musta olisi kummoiseksi seuraksi ollut. Siinä ennen puolta päivää vielä tyhjentelin kannullisen Maximia ja söin pieniä annoksia kaikkea tuttua ja turvallista ruokaa. Kovin paljoa ei vatsa ottanut  vastaan, sen verran jännitti. Siivosin kotia sillä anoppi oli tulossa kylään vielä samana iltana. Manailin ja sadattelin silloin, mutta todennäköisesti tuo siivoaminen sai mut säilymään jotenkin järjissäni (tai mitä siitä nyt oli jäljellä) loppuajan ennen lähtöä.

Oma lähtöryhmäni oli aikataulutettu lähtöön vasta klo 16.35 ja aloin tehdä lähtöä kotoa kolmen jälkeen. Ensimmäiset juoksijat tulivat vastaan Keskuspuiston laidassa. Aika kunnioitettavaa vauhtia ekan ryhmän juoksijat louhivat menemään siinä 7,5km kohdalla, missä hetken aikaa seisoin kannustamassa. Jännitys alkoi jo mennä hiukan yli. Aivot eivät yhtään pelanneet, hölmöilin mieheltä vakionopeudensäätimeksi lainatun Ambit2:n kanssa ihan miten sattuu, ko. laite ei ole varsinaisesti erityisemmän vaikea käyttää, mutta en enää saanut mitään viestiä läpi adrenaliinin kangistamiin aivoihini... Olimme sopineet miehen ja lapsen kanssa, että he ottaisivat lähdössä mun takkini. Lähdön odottelualue oli niin tukossa, että pyysin heitä tulemaan Eltsun Nesteelle mieluummin. Siellä juoksin vessassa kuin hullu. Enää en uskaltanut syödä tai juoda mitään, mitä en olisi aiemmin kokeillut joten pienestä orastavasta nälästä huolimatta urheilujuomat jäivät Nesteen hyllyyn. En uskaltanut riskeerata mahdollista vatsakatastrofia.

Lähtöä ennen olin kiukkuinen kuin mikäkin, olisin oikeastaan halunnut jo omaan kuplaani, mutta en halunnut olla tyly varta vasten paikalle tulleelle perheelle ja passittaa heitä kotiinkaan. Lähtöalueella oli viihdykkeenä joku radiokanava Voicen juontaja, joka heitti ihan käsittämättömän huonoa juttua ihan käsittämättömällä vauhdilla koko ajan. Oli aika hermostuttavaa kuunnella sitä tuubaa ja joutua kärvistelemään omaa lähtövuoroa. Lopulta pääsin lähtökarsinaan ja ilmoitin miehelle ja lapselle, että se on soronnou nyt, nähdään seittemän kilometrin kohdalla seuraavan kerran. Minuuttia ennen lähtöä katsoin Ambitista sykettä. 155 paikallaan seisten.

Olin ihan kankea jo kaikista niistä stressihormoneista ja alku tuntui tosi tahmaiselta. Samaan aikaan noin 2000 muuta juoksijaa ympärillä saivat sellaiseen ihme kisahybrikseen, etten malttanut juosta omaa vauhtiani, vaan jatkuvasti löysin itseni 6.15/km-tahdista. Sitä en tällä kunnolla kuitenkaan olisi jaksanut loppuun asti. Meni varmaan ainakin 6 km, ennen kuin yhtään pystyin juoksemaan omaa juoksuani. Oli hämmentävän erilaista juosta sellaisen ihan hillittömän possen kanssa, kun on tottunut lenkkeilemään yksin. Ekassa juomapisteessä pari mukia Maximia kouraan ja jonkinlainen pikajuontiyritys kävelyvauhdissa. Ihan kaameaa, seuraavalla kerralla mulla niin on omat juomat mukana, röyhtäilin niitä maximeita vielä pari kilsaa eteenpäin.

Eka kunnon nousu oli Tokoinrannasta ylös Ensi Linjalle ja pöhkö menin käräyttämään siinä osan glykogeenivarastoistani. Kun koko ajan jengi paukkii ohi kummaltakin puolelta, on todella vaikeaa pitää pää kylmänä ja ajatella, että okei, nuo juoksevat ehkä vaikka 2.25 vauhtia ja minä omaani, kaikki hyvin. Tarkoitus oli siis pitää muuten vakionopeudensäädin päällä, mutta hiljentää reilusti ylämäkiin ja lasettaa alamäet ja myötäiset sitten lujempaa. Vielä Tokoirannasta noustessa se ei kyllä onnistunut. Mäessä olivat kannustamassa ystäväni Caron puoliso ja poika, iloisesti vielä jaksoin heille vilkutella.

Yllättävän huonosti muistan ajatuksia tai tuntemuksia matkan varrelta, varmaan johtuu siitä överiksi menneestä jännityksestä ja toisaalta siitä omasta juoksukuplasta, se on ihme olotila, jos joku osaa selittää, mitä aivoille silloin tapahtuu, niin  kuuntelen mielenkiinnolla! Jo seitsemän kilsan kohdalla otin geelin (tässä vaiheessa kaikki maratoonarit pyörtyvät! Pahoittelen geelin törkeää väärinkäyttöä, selitys seuraa...). Olin jo lähdössä hiukan nälkäinen ja tosiaan liian nopsalla aloituksella luulen tärvänneeni lihaksista kallisarvoista polttoainetta joten kun alkoi tuntua, että tarttis virtaa, annoin periksi ja kaivoin yhden Roctanen perstaskusta. Ne muuten ovat ihan taika-ainetta, toimivat joko ihan oikeasti tai sitten ihan mahdottoman plasebovaikutuksen kautta niinkuin häkä! Pienen tovin kuluttua geelin syömisestä (juomisesta? imailemisesta?) tulee sellainen pieni lisäpotku matkaan, se kestää muusta väsymyksestä riippuen ehkä kilsasta viiteen kilsaan.

Auroran sillan jälkeen mäessä oli perhe kannustamassa. Mun pieni innostui ja juoksi mun kanssani pienen matkaa, kunnes isänsä karjui perään. Koetin miehelle hätäiseen huudella, että hyvin menee, 7min/km tasaista tahtia. Keskuspuiston tutulle polulle päästessä tuntui, niinkuin olisi voinut laittaa autopilotin päälle. Seuraavalle juomapaikalle matka taittui nopsasti ja mukavasti. Kymmeneen kilsaan asti meni ihan OK, sen jälkeen alkoi hiukan meno hyytyä. Kympin kohdalla geeli huiviin ja aloin jo odottaa seuraavaa juomapistetta Pikku-Huopalahdessa. Pari ylämäkeä piti jo kävellä. Paitsi se, jossa alkoi juuri kuulokkeista iänikuisen vanha, mutta aina yhtä hyvä Diablon The Preacher. Mä en voi muuta kuin pistää isompaa vaihdetta silmään sen kanssa. Kun päästiin johonkin 12-13 kilometriin, näytti siltä, että keskinopeus pysyy hyvin sellaisella 7.20/km-tasolla lievästä hyytymyksestä huolimatta. Kun kurvasin Keskuspuistosta kohti Pikku-Huopalahtea, sain hetkeksi sellaisen hullun riemun päälle. Olin menossa todella kirkkaasti alle tavoitteen, sen mitä niillä tahmaisilla aivoillani sain räknättyä siinä juostessa. 14 kilsan juottopisteellä suunnitellusti lisää geeliä (namnam...) ja sitä sitruuna-appelsiini-maximia se pari mukia.

Missään vaiheessa ei tullut pissahätä eikä mahahuono-olo (anteeksi suomen kielen pahoinpitely, musta tuo on ihan oikea termi, mutta ei taida kuitenkaan toistaiseksi olla yleiskieltä vielä...). Se on musta varsin hämmentävää sillä yleensä pitkiksellä on vähintään toinen ellei molemmat, oon jo aika hyvin perillä parhaista puskapissapaikoista tossa Keskuspuiston huudeilla. Mutta tällä kertaa siis kaikki mahdollinen kesti sisällä ja olokin oli aivan hyvä koko matkan. Eli huolella pohdittu nesteytys- ja ruokailutaktiikka onnistui,siitä olen iloinen.

Pikku-Huopalahdessa iski sitten välikuolema. Olin jo pölläyttänyt liikaa glykogeenia alun turhaan reippaalla tahdilla lihaksista ja nyt alkoi sitten olla aika maksaa se velka takaisin. Suhteellisen tottumattomalla keholla, pienen kivun kanssa juokseminen siinä vaiheessa kun maaliin on vielä 6km on aika tahmeaa hommaa! Etureidet jäätyivät ihan teräsbetoniksi ja oli pakko alkaa pelata mielen kanssa sellaista ”juokse tämä lyhtypylväänväli niin saat kävellä seuraavan”-peliä. Pylväänväli kerrallaan sitä sitten mentiin. Aikani yritin käskyttää kehoa ripeämpään tahtiin, mutta se ei mennyt läpi. Ku ei jaksa ni ei jaksa. Lisäksi en ollut juossut tuota Pikku-Huopalahden lenkkiä aiemmin enkä hoksannut, että se on itse asiassa aika paljon pitempi kuin vaikka Töölönlahti. Mentaalisella valmentautumisella on näköjään aika suuri merkitys, olin käynyt suurimman osan reittiä mielessäni läpi jo kymmeniä kertoja. Miettinyt, että tuosa kohdassa tuota ylämäkeä tuntuu sit siltä ja siitä ei kannata säikähtää, että pian helpottaa ja onhan tää jo tehty lukemattomia kertoja aiemminkin. Itku, että se oli pitkä lenkki se Pikku-Huopalahti! Niillä betonisilla jaloilla mentiin, ylämäet kävellen ja alamäissä kiihdytellen. Ketutti ihan kohtuullisen huolella, mutta minkäs teet.

Mulla oli Spibeltissa puhelin ja soittolista, en viitsinyt koko ajan kaivella sitä esille biisiä vaihtaakseni ja pian huomasin, mikä musiikki EI toimi tässä asiayhteydessä, niin hyvää kuin se muuten olisikin... Kun lenkki oli ihan lopuillaan, alkoi The Prodigy uudelleen ja siitä sain vähän isompaa vaihdetta taas silmään. Jo hyvin tovin ennen viimeistä juomapaikkaa (18 kilsan kohdalla) kaivelin viimeisen geelin hikiseen kouraani. Alice Cooperin Poison (joo, kuuntelen omituista musiikkia juostessa, myönnetään!) alkoi Munkkiniemen sillalla ja se oli suorastaan liikuttavaa, melkein piti vähän nyyhkyttää jo. Mulla on monien noiden biisien kanssa pitkä historia takana ja kuuntelen niitä osaksi sen takia, siksi ne saavat väsyneessä mielessä ihan hassun merkityksen.

Munkkiniemen sillalla tiesin, että NYT on pahin takana ja edesä olevat kolme kilsaa menevät vaikka takaperin juosten. Hiljensin kävelyksi, join taas ne kaksi mukillista ja otin palan banaaniakin. Tiesin, että olisi aika pistää se viimeinen turbovaihde päälle. Ihan en siinä vaiheessa saanut vielä piestyä itseäni siihen raivoon, tiesin, että pari pientä nousua Keskuspuistossa saattaisivat tarjota lähinnä mort subiten, jos olisin varomaton, tyhjillä energiavarastoilla ja mun sohvaperunan kunnolla ei ihan ihmeitä tehdä, vaikka sisua nyt aika usein löytyykin. Ja jos ei edes sisua, niin puhtaasti perkeleen voimalla mennään tarvittaessa pienen matkaa.

Muutkin juoksijat olivat jo aika ryytyneitä. Olin viimeisessä lähtöryhmässä joten meitä oli aika moneen junaan, osa oli hyvinkin hyvävoimaisen oloista porukkaa, osa taas oli jo ihan loppu. Muistaakseni yhdelle nuorelle kävelevälle kaverille koetin sanoa jotain kannustavaa tyyliin ”eiköhän me mennä ja juosta maaliin nyt”, liekö tuntunut hänestä kettuilulta, mene ja tiedä.

Pikku hiljaa aloin nostatella vauhtia. Oltiin taas poluilla, joita oon juossut sen verran, että osaan ne melkein silmät sidottuinakin. Ihan suunnattoman helpottavaa oli, että pian juoksu olisi ohi. Hiukan harmitti, ettei loppukiri ollut ihan niin tulenpalava kuin mitä olin ajatellut. Viimeisen nousun Auroran sairaalalle kävelin puoliksi, siitä oli enää reilu kilometri maaliin. Auroran sillalla katsoin kelloa, siis sellaista ihan aikakelloa (mikä termi!) ja – palmface!– alle 2.35 oli menossa. Silloin lähti. Ihan järjetön spurtti kohti stadionia. Polttariporukka oli tarjoilemassa olutta 20km kyltin jälkeen, heille siinä jo tuulettelin. Luulin matkaa itse asiassa lyhyemmäksi, mitä se oli. Viimeisen nousun stadionille puuskutin jo suhteellisen raskaasti. Puoliso oli kävelemässä sitä ylös ja jotain sekavaa ehkä siinä henkeä haukkoessani hänelle sanoin. Tai ehkä en. Saatana, alta pois, täältä tullaan!

Stadionille tulo ei ollut mikään kummoinen elämys sillä koetin niin armottomasti tapella kelloa vastaan täysin tyhjin jaloin. Viimeiset sata metriä vielä hillitöntä spurttia, jalat tarkasti terävää pyörittävää liikerataa, kädet heilureina sivuilla (lähinnä hilpeältä tuo varmaan näytti, ainakin marathonfoton kuvien mukaan), mutta mulle oli tosi kyseessä.

Yli maalimatosta ja chipin poistoon, samalla loppuaikaa valotaululta tähyillen. 2.37. Shit. Ei ihan riittäny mun loppurutistukseni. Mitali kouraan ja juomapisteelle, pari mukia jääkylmää vettä tauluun. Kävelin koko ajan, omin jaloin, tauotta, ei tuntunut oikeen hyvältä ajatukselta lopettaa kävelemistä siinä vaiheessa. Äskeisestä viimeisestä adrenaliinipiikistä oli vielä sellanen höntti olo. Puoliso oli vastassa stadionin ulkopuolella ja sain onnitteluhalauksia ja lämmintä päällepantavaa. Ja kiroilin, ai että kiroilinkin hartaasti. Muut ottivat ihania, iloisia, hymyileviä selfieitä mitalit hampaissa ja mä päästelin menemään kuin tukkijätkä (mun isä on ihan oikeesti ollu tukkijätkä 1940-1950-luvuilla...). Oli siinä puolisolla oleminen ;-) Vaikka kyllä tuo taitaa akkansa tuntea jo sen verran hyvin, että tiesi, mitä odottaa. Siis mikä helvetti siinäkin oli, että en saanut aloitettua sitä loppukiriäni kilsaa aiemmin? Ja MIKSI mä en piiskannu itseäni eteenpäin kovempaa siellä Pikku-Huopalahdessa? Järjestäjä tarjosi palautumiseen mm. sipsejä ja aspartaamijogurttia. Aspartaamijogurttia, my ass! Mä olen saatana just juossu 21 kilsaa, en todellakaan halua yhtään mitään vähäkalorista! Miehen repusta sain profeel-tetran kouraan ja koetin rimpuilla hupparin alta alimaista märkää t-paitaa pois. Eihän se suostunu lähtemään mihinkään. Menin sitten kotiin t-paita puoliksi rutussa hupparin ja fleecen alla...

Ekat päivät menivät aika pökkelönä, sekä henkisesti että fyysisesti. Että good luck walking down the stairs jne. Töihin piti soittaa, että olisiko mulle mahdollista järjestää maanantaille jotain suojatyötä, johon ei sisälly nopeita spurtteja ja suunnanmuutoksia. Puhelun otti vastaan vanha maratoonarityökaveri joten ei ollu ongelma. Alun vitutus alkoi kääntyä euforiaksi jossain vaiheessa. Aika nyt oli mikä oli, ihan paska, mutta se oli mun aika, mun oma juoksu siinä sarjassa, johon mut oli ilmoitettu. Tiesin, mihin kondis riittää ja mihin ei, en ollu kahden tunnin alitusta hakemassakaan. Enkä kuvitellu neljän kuukauden harjoittelulla ja tällä pettävällä lantiolla olevani mikään Haile Gebrselassie. Pääsin maaliin melkein 10 minuuttia alle tavoitteen ja sain puristettua sen perkeleen voimalla vielä sen loppukirini. Nesteytys onnistui nappiin ja vauhdinjakokin melkein. Kollegiaalisuuden tunne juoksijoiden kesken oli käsittämätön. Ja ai että, kuinka koukkuun jäinkään tuohon numerolappu rinnassa juoksuun!

Nyt oon tässä makustellut tulevaisuutta ja näyttäisi siltä, että edessä on tiukat hanurijumpat, jotta voisin tulevaisuudessa juosta aiheuttamatta tuolle oikealle jalalle vammaa tai vaivaa. Tälle kaudelle ei ole muuta tavoitetta kuin saada lantio stabiilimmaksi. Salaa ihan hiukan olen ajatellut Vantaan maratonin puolikasta ihan vain sen kilpailuhybriksen takia. Mutta voi olla, että sellaisen matkan juokseminen näillä gluteus mediuksilla ei ole viisasta vaikka maaliin periaatteessa pääsisinkin. Ja vielä enemmän salaa oon ajatellu, että syksyyn mennessä lantio olisi jo parempi, silloin alkaisi peruskestävyyskausi, kevään korvalla vauhti- ja voimaharjoittelu, ensi kesänä tai syksynä menisi puolikas jo jonkin verran nopsemmin (tosta 2.37sta on vielä helppo parantaa, eri juttu on saada niistettyä niitä minuutteja jostain kakkosen paremmalla puolella olevasta ajasta...). Ja vuonna 2016 keho saattaisi ehkä hirveän hyvällä tuurilla ja erittäin kovalla ja sinnikkäällä työllä hyväksyä kokonaisen. Mutta ei puhuta siitä vielä enempää!

Oho.

Kiitos, Blogger Androidille, luonnoksiin tallentuu siis vain otsikko kera asiasanojen, äskeiset runoilut katosivat kuin pieru sinne Saharaan. Eli kirjoittelin pitkät litaniat vain kadottaakseni ne sitten...

Oli sitten pääsiäispyhät, neljän päivän vapaa mummolan lihapatojen äärellä ja ihan karmea pelko tuota reilun kahden viikon kuluttua juostavaa kisaa kohtaan. Kypsyttelin pari päivää ajatusta testilenkistä ja lauantaina sitten sen kipaisin. 20,02 km ja 2h 38 min. Kilometriaika keskimäärin 7.54. Pienellä adrenaliinilla ja parilla energiageelillä olisi varmaan mennyt nopsemminkin.

Nyt on olo kuin half marathon finisherillä. Levollinen, ei pelota enää kondiksen puolesta. Jos kaikki menee hyvin eikä iske pahoinvointi, yllätysflunssa, ripuli tai muu vatsakatastrofi, pitäisi tällä kunnolla alittua tuo puolisoni mulle ilmoittautumisen yhteydessä asettama aikaraja (2.45) ihan hyvin. Noille yllätysmomenteille ei oikein itse voi tehdä mitään, mitä nyt tietty ihan kaikkein vekkuleimpia ruoka-aineita ja ylenpalttista kahvinjuontia voi vältellä juuri ennen kisaa.

Kävin juuri hakemassa GU:n geelejä matkaan tuomaan lisäpotkua. Kunto on vielä sen verran vaatimaton, että tuo 7.30...7.55 min/km-vauhti menee reippaasti vauhtikestävyyspuolelle yli aerobisen kynnyksen. Glykogeenilla pääsee ehkä hyvässä lykyssä pari tuntia, mutta sitten alkavat kyllä lihakset hyytyä. Tuo geeli antaa sellaisen pienen energiapössähdyksen, vaikka se ei kovin kauaa kestäkään. Mutta jos vaikka loppukirin saisi niiden voimalla vedettyä tai jotain. Kisaa edeltävällä viikolla luonnollisesti sellaiset itsensä turvottamiset vedellä ja hiilihydraatilla, joka väliin ylimääräinen banaani, riisiä, puuroa, jopa Profeel-kaakaota (kerrankin syystä ja hyvällä omallatunnolla, nam!). Pasta partyihin ei mun ruoansulatuksella ole asiaa ellen meinaa vierailla jokaisessa tualetissa sitten matkan varrella (anteeksi vain "grossness"!).

Mikään paikka ei edes juurikaan kipeytynyt tuosta kahdestakympistä. Totta kai puujalat siitä pariksi päiväksi sain, mutta nyt tuntuu niinkuin en olisi moista lenkkiä tehnytkään. Huono olokin iski vasta lenkin päälle syödyn makaronilaatikon jälkeen... Polvi on ok, samoin lonkka. Ei nuo askellusvirheet poistuneet ole, mutta kestävät jotenkin hallinnassa. Kaikin puolin siis asiat mallillaan täällä.

Mitäköhän sitä seuraavaksi keksisi. Sulkavan Soudut heinäkuun puolivälissä nyt tietty, mutta ne eivät tunnu sellaiselta henkilökohtaiselta tavoitteelta. Toki siinä kivunsietokykyä ja pinnaa saa kasvatettua ja noita vetäviä lihaksiakin samalla... Vauhtikestävyydessä ja laktaatin siedossa olisi aivan järjettömän paljon parantamista, mutta juuri niitä inhoan kaikkein eniten. Kai niistäkin harjoituksista voisi opetella tykkäämään... Jos olisi määrättömästi aikaa harjoitella, harkitsisin varmaan kahvakuulalla kisaamisen aloittamista, on se vaan sen verran kiva pallukka. Mutta kun näillä spekseillä ei oikein tehdä kuutta harjoitusta viikossa niin pysyköön kuula sellaisena enemmänkin casual-tuttavuutena.

Taloyhtiö ystävällisesti huolehti parilla ylimääräisellä vastikkeella, että mun ei tartte sitten personal trainer-palveluita pahemmin tässä ostella. Harmittaa, ois ollu kiva miettiä näitä juttuja yhdessä asiantuntevamman kanssa. Salillakin olisi ilmeisesti aika paljon parantamisen varaa noissa tekniikoissa, sain tärveltyä vasemman olkapääni joko toissaillan ylävartaloharjoituksessa tai eilen töissä siihen malliin, että repun selkään nostaminen tuottaa suurta vaivaa...

No, nyt siis ikäsarjalainen alkaa jo ruopia lähtökuoppia täällä. Peukkuja saa pitää, että kaikki menisi hyvin eikä iskisi mikään yskäpaskahattara ennen kisaa. Ja että ne Altran töppöset joskus rantautuisivat Suomeenkin. Tekisi jo mieli tilata Ameriikasta, mutta johan täältä hyvänen aika loppuvat viimeisetkin työpaikat, jos kukaan ei koskaan osta suomalaiselta yrittäjältä mitään...

Lowered expectations

Nyt alkaa olla jo aika lailla otsikonmukaiset odotukset koko kevään suurta juoksujuhlaa kohtaan. Lowered expectationshan on MADTV-klassikko, kaiken maailman väkäleukojen ja vääräsäärien deitti-ilmoituksia, katsokaa youtubesta jos enemmän kiinnostaa.

Edit: aika pitkä postaus, jossa jonkin verran mielenkiintoista asiaa ja aika paljon turnausväsymystä. Lukekoot ketkä jaksavat ja niiltä osin, mitkä kiinnostavat!

Kävin viime keskiviikkona Metropolian liikelabrassa suurnopeuskameralla kuvattavana ja se oli, noh, aika hämmentävää, mutta myös erittäin silmiä avaavaa. Jalkaterapeuttiopiskelijat liimailivat mulle heijastinpompuloita (ks.kuva...)eri luiden päihin, jalkateriin, sääriin, alaselkään ja laittoivat alushoususillaan juoksemaan juoksumatolle, ensin paljain jaloin ja sitten perinteisillä juoksukengillä (vanha Asics Pulse, kiertojäykkä neutraali, sellanen Asicsin köyhänmiehenmalli). Koko komeus kuvattiin sitten ja analysoitiin. Tuloksena oli kaunis päkiäaskel vasemmalla, erittäin paljon vähemmän kaunis päkiäaskel oikealla ja totaalinen lantion romahdus (hip drop-hakusanalla löytänee google kuvia jos jotakuta aihe kiinnostaa) oikealla. Tämä siis paljain jaloin.

Vahvasti vaikuttaa siltä, että kaikki oikean jalan kremppani ovat siis lantioperäisiä. Lohdullista tässä on se, että ryppyillyt polvi ei liene uusi, oma itsenäinen vaivansa vaan se saa osumaa tuon lantion romahduksen seurauksena. (Ja tähän joku pakollinen Putous-vitsi tai jotain...) Niin olimme aiemminkin uumoilleet, mutta tuossa kuvauksessa se oli varsin päivänselvää.

Harmittaa, että nuo epäonniset ulkokiertäjät ovat edelleen niin heikot tai en ehkä osaa niitä käyttää oikeassa kohdassa. Johan niitä nyt on turkanen sentään jumpattu vaikka ja kuinka pitkään ja paljon. Jumppaa vaan lisää ja jotain hermoyhteyksien vahvistamista että älyävät sitten myös hoitaa sen hommansa siellä ja pitää paketin kasassa. Ettei se vasen puoli lantiota lysähdä jotain kolkyt senttiä alaspäin aina kun askel tulee oikealle jalalle.

Oon varmaan 34 vuotta elämästäni jotenkin alikäyttäny noita lihaksia ja hermoja joten pitänee varata sitä varapärettä aika paljon tähän projektiin, kun opettelee tekemään tuollaisen aika banaalin perusasian uudella tavalla...

No, mitäs sitten tapahtui, kun laitoin ne Asicsit jalkaan? Jäädyin vielä entistäkin pahemmin. Kuvitelkaa nyt itselle yllättäen pikkuhoususilleen kirkkaisiin loisteputkivaloihin kuvattaviksi juoksumatolle, saakutin rumat lenkkarinkanootit jalkaan, tää olomuoto tässä vaiheessa vuotta on muutenkin sellanen Moby Dick - valkoinen valas... (Disclaimerina on nyt pakko todeta että en sinänsä pidä rusketusta minään itseisarvona ja olen ihan suhteellisen sinut olomuotoni kanssa, mitä tuo tilanne ei vain parhaalla mahdollisella tavalla imartele ketään. Tämä siksi, että koetan karsia kaikenlaisen oma keho-vihapuheen sekä mielestäni että erityisesti täältä, koen sen velvollisuudekseni jos ei muuten niin lapsen äitinä.)

Takaisin asiaan. Ne lenkkarit ja koko se noloksi kokemani tilanne tekivät sen, etten muistanut enää pitää jalkoja juostessa siellä kehon ALLA vaan askel karkasi sellaiseksi perinteiseksi kanta-askeleksi. Siitä nyt voi olla montaa mieltä, SUL:n juoksukouluissahan opetetaan juuri tuollaista tekniikkaa, mutta jalkaterapeuteilla on käsittääkseni varsin yhteneväinen ajatus siitä, että päkiäaskellus (riittävän rauhalliseen hellään tahtiin opeteltuna) olisi ihmiskeholle paremmin hyödyksi. Tästä aiheesta saisi aikaan vaikka kuinka monta omaa postaustakin, mutta jos nyt taas palaisi asiaan... Eli askel oli kengät jalassa sellainen, mitä en toivoisi sen olevan.

Opiskelijani ohjaajana toimiva jalkaterapian lehtori Pekka Anttila oli sitä mieltä, että kengät merkittävästi vaikuttivat askeleeseen. Ja negatiivisesti. Noissa Pulseissa on muistaakseni 10 millimetrin kanta-päkiäkorotus/korkeusero (drop) joten sinänsä ostan tuon ajatuksen. Korkeadroppisella kengällä on pirun vaikeaa saada aikaan päkiäaskelta, hitaassa vauhdissa edes midfoot-askelta. Dropistakin voi taas olla montaa mieltä, valmentaja pitää sitä jalkaa suojaavana tekijänä pitkillä matkoilla, nuo jalkaterapeutit taas sabotoivana asiana. Jokainen määritelköön kantansa (ehheheh! tai kantakorotuksensa!) itse. Olen kallistumassa pikku hiljaa siihen suuntaan, että pyrin mahdollisimman vähän askelta manipuloivaan kenkään, mahdollisimman symmetriseen ja puhtaaseen askeleeseen ja olen valmis tinkimään tarvittaessa juostusta matkasta, jos yhtälön toimiminen sen vaatii.

Eli summa summarum: kenkäkauppaan mars mars. Altra zero drop-kengät ovat kuuleman mukaan rantautuneet Kamppiin joten sellaiset olisivat ostoslistalla sitten seuraavina. Nyt pitäisi vain keksiä jostain rahaa, jota EI tarvita ylimääräisiin vastikkeisiin, entisten remonttien maksamiseen, lapsen fillariin, välikausikenkiin, paljasjalkatennareihin, märkäpukuun jne jne. Pitäisköhän ruveta markkinoimaan blogia vähän terhakkaammin ja sitten kitistä korruptiotavaraa sen varjolla... (NOT, mun valituksia lukemalla tuskin kukaan innostuu mitään tavaraa hankkimaan joten näiden tarinoiden kaupallistamisella tuskin kukaan kummoisia summia hankkii!)

Tuolle kirotulle City Runille ei kenkää enää kannata alkaa vaihtamaan eli se mennään nyt konventionaalisella asicsilla. Sikäli mikäli mennään. Iski sitten flunssa ekaa kertaa syyskuun jälkeen. Olinkin koko viikon saanut huomattavaa altistusta kuusivuotiaan märkien pusujen muodossa. Lapsi kaipaa ajoittain kantamista vielä kypsässä eskari-iässäkin ja sylissä ollessa mikä voisi olla hauskempaa kuin haukata äidin nenästä ja kaikin mahdollisin tavoin muutenkin kontaminoida viaton hyvää tarkoittava kantaja flunssaviruksilla... Eli taas pidämme taukoa lenkkeilystä. Tavallaan helpottuneena, tavallaan kauhusta kankeana.

Alkaa olla jo sen verran vähän aikaa tuohon HCR:n viimeisen lähtöryhmän lähtölaukaukseen, että rimakauhu hiipii mukaan kuvioon. Pelko siitä, että en pystykään, että en jaksa juosta maaliin alle kolmen tunnin. Että joudun keskeyttämään. Tai jotain muuta vastaavaa yhtä kunniatonta... Tuo ilmeisesti kuuluu pelin henkeen ennen ensimmäistä juoksukisaa (siis peruskoulun jälkeen...). Muistan ainakin Fitness Fuhrerin (anteeksi suuri laiskuuteni linkittäjänä!)siitä kirjoittaneen. Jos kyseessä olisi 10k kisa, olisin levollisin mielin (joskin nolona tulevasta hitaahkosta nopeudestani), mutta kun nyt on kuitenkin kyseessä pisin matka, jota koskaan juosten taitan, on sellainen epämääräinen kylmä rinki havaittavissa. Ja teknsisesti siis kyseessä on todella juoksu, vaikka vauhdin puolesta esimerkiksi puolisoni kävelisi kyseisen matkan nopeammin.

Edit: Seuraavassa kappaleessa luvassa väsymyksen oksennusta, soveltunee ehkä kohtalotovereille tai muille ruuhkavuosista nauttiville? Tai jos jotakuta kiinnostaa työn, perheen, harjoituksen sun muun yhdistäminen tällaisen tavallisen pulliaisen elikkäs ei-huippu-urheilijan näkökulmasta. Nillitysvaroitus, luulen että tarvii vain nyt tilittää tää tänne bittiavaruuteen jotta helpottaa...

Ja ettei menisi liian helpoksi, on suhteellisen tiukkatahtinen kevät ruvennut toden teolla syömään naista. Töissä tilanteet vaihtelevat, välillä on ollut jopa ihan leppoisiakin päiviä niiden tiukempien välissä. Epärealistisen hämmentävä suru-uutinen, jonka viikko sitten kuulin vie myös omalta osaltaan parhaan terän mielialalta. (Livetutut: kyseessä ei ole sukulainen tai lähiystävä!) Kolme, parhaimmillaan neljä harjoitusta viikossa säällä kuin säällä, riippumatta väsymyksestä, nälästä, mielialasta tai mistään ulkoisesta yhdistettynä 100% kolmivuorotyöhön takaavat sen, ettei vapaa-ajan ongelmia tule. Lapsi on useamman kerran pyytänyt sydäntäsärkevästi, että äiti ÄLÄ lähde lenkille, ei sun oo pakko mennä sinne juoksukilpailuun. Ihan järjenköyhää hommaa tämä. Ja en edes harjoittele paljon (lue:riittävästi...)! Jos tähtäisin johonkin loppuaikaan, pitäisi harjoitella paljon kovempaa. Siis_miten_ihmiset _sen_tekevät?

Aamuvuoroon klo 7.30:ksi, heti töiden perään lapsen haku (tunnin proggis sillä emme mahtuneet aikanaan tuohon lähipäiväkotiin), kiukun vastaanottamista, huolehtimista ettei lapsi esim.tapata itseään liikenteessä matkalla kotiin, päivällisen suunnittelua, tarvittaessa kaupassakäynti, ruoanlaitto, tarvittaessa lapsen omalla pihalla sattuneiden konfliktien selvittelyä, pöydän kattaminen, jossain vaiheessa itselle jotain nestemäistä huiviin pahimpaan nälkään, mies tulee lenkiltä suoraan ruokapöytään ja läpsystä vaihto, lenkkikamppeet niskaan ja tunniksi Keskuspuistoon, kotiin n klo 19.15, vihdoin ruokaa, kuuma suihku, äkkiä lapselle iltapalan laittoon ja lukemaan iltasatua. Jos vielä kasin jälkeen jaksaa, niin ulkokiertäjäjumpat ja venyttely. Ja äkkiä itse nukkumaan, että jaksaa herätä seuraavana aamuna uuteen kierrokseen...

Huokaus. Koetan etsiskellä jotain uutta asennetta tai ajattelutapaa nyt tähän hommaan. Pakkotahtinen elämä ei oikein pidemmän päälle paranna hyvinvointia. Enkä haluaisi pelkästään sen halvatun kilpailun takia juosta vaan siksi, että onhan se nyt hyvänen aika kivaa ja parantaa sitä hyvinvointia.

Ehkä tää flunssa oli nyt sellainen pakkopysähdys. Kun kerran en flunssaisena harjoittele, niin keho älysi, mikä kortti sen pitää pelata saadakseen mut pysähtymään hetkeksi. Ehkä kisaan valmistautuminen ei oo mun juttu. Se stressaa nyt jotenkin kohtuuttoman paljon. Osallistua aion ellei nyt enää tule mitään yllätyksiä, uusia jalkavaivoja tai pitkittynyttä flunssaa. Olisi kiva mennä, jos olisi parempi kondis ja tietäisi pystyvänsä juoksemaan jonkin järkevän ajan, nyt lähinnä nolottaa tää oma kolmen tunnin vauhti.

No niin, nillitys sikseen ja eteenpäin, sano mummo lumessa. Käyvvää kokeilemassa kisaa ni sittenhä sen tietää, sopiiko se itelle vai ei. Ja pari kuukautta harjoittelua on kuitenkin aika vähän, vuoden kuluttua on taas eri tilanne, mikä ikinä onkaan.

Pitkän päivän matka iltaan

Mulla on hyvä duuni. Meillä on riittävästi henkilökuntaa suhteessa asiakkaisiin ja henkilökunnan keskinäinen yhteistyö sujuu hyvin. Meillä on riittävästi apuvälineitä ja tarvikkeita käytössämme ja työ useimmiten vastaa vaatimuksiltaan osaamistani (tosin, köhköh, tän väitteen paikkaansapitävyys lienee tarpeen tarkistaa kollegoilta). Työssä on ajoittain jopa älyllistä ja inhimillistä haastettakin. Tilaa meillä ei aina ole riittävästi, toinen potilashuoneistamme on toivottoman pieni, meluisa, epäergonominen ja vanhanaikainen. Onneksi välillä pääsee huilaamaan toiseen huoneeseen, jossa on enemmän tilaa ja valoa ja vähemmän meteliä.

Asia, jolla voisin heittää vesilintua on työvuorot. Meillä noudatetaan työaika-autonomiaa eli saamme itse suunnitella työvuoromme. Työvuorolistan laatija saattaa tosin joutua tekemään niihin muutoksia osaston tarpeiden mukaan. Eri ihmisille sopivat erilaiset työajat, yksi tykkää valvoa ja toinen ei suurin surminkaan tee öitä. Perheen takia suunnittelen itselleni yleensä aamuvuoropainotteisia listoja jotta saisimme viettää illat yhdessä. Asuntolainan ja remonttien takia taas teen suhteellisen paljon pyhätyötä. Lopetin juuri putken, jossa oli neljä aamua ja yksi tuplavuoro (13h) ja nyt oon ihan romuna. Nuo aikaiset aamuherätykset sotivat jotain ihmeen biologista kelloani vastaan todella pahasti. Aamuvuoroon mennessä herätys on siinä 5.30 huituvilla eli ei mitenkään poikkeuksellisen ajoissa. Silti se tekee mut hulluksi. Ja kun just tällä hetkellä en halua tehdä enempää iltatyötä perheen takia ja vihaan yövalvomista, on vaihtoehtona mennä nukkumaan iltakasilta ja kiroilla. Alaa en rupea tän asian takia vaihtamaan, vaikka joskus tekisi kyllä mieli...

Nuo aamuherätykset kiristävät pinnaa ja heikentävät perheen keskinäistä vuorovaikutusta. Ne laimentavat myös harjoittelun tehokkuutta. Mun kohdalla tosin siinä nyt ei viime viikkoina ole ollut kummempaa laimennettavaa.

Mitä tulee juoksuvaivoihin, on polvi nyt oikeastaan aika oireeton. Viime viikolla kokeilin varovasti hölkätä torstaisessa järjenvastaisessa lumipyryssä pienen lenkin enkä ottanut mitään selvää, onko tuo kipeä vai ei. Lauantaina hipsuttelin matolla vajaan puoli tuntia paljasjalkatöppösillä ja suureksi ihmetyksekseni mikään paikka ei kipeytynyt. Siis siinä matolla, myöhemmin samana päivänä takakyykyissä ripsautin etureiteni oikein urakalla...

Oikeasti se matolla jolkottelu ilman vaimennuksia sun muita tukia kengissä oli aika hassua. Polveen ei sattunut, lonkkiin ei sattunut, minnekään ei sattunut. Onhan mulla ollu mielessä pikku hiljaa siirtyä noista Asicseista kaikkine Sole-pohjallisineen kohti nolladropin kenkää ja siitä kohti minimalistikenkää. Mutta oon ajatellu, että tällä kunnolla se ei oo vielä ajankohtaista. Eikä ne nolladropin Altrat oo vielä edes tulleet Suomeen enkä välittäisi sovittelematta niitä tilata rapakon takaakaan.

Nojoo, matolla oli kiva hipsutella enkä edes kuulostanut norsulaumalta siinä (aika usein Pasilan Fixille mennessä kuulee jo pitkälle käytävään, että joku työstää matolla, JYMPS JYMPS JYMPS...). Kyykkäsin sitten vaan tosiaan noi koipeni niin kramppiin, että pitää tässä nyt sitten lepyytellä niitä varmaan ainakin huomisiltaan asti ennen seuraavaa harjoitusta.

Kisa alkaa jo tuntua aikamoiselta peikolta. En millään välittäisi lähteä matkaan ilman jonkinsorttista varmuutta omasta kunnosta. Sellasta ei nyt vaan tällä hetkellä oo saatavilla joten mennään nyt vaivojen sallimissa rajoissa ja kahtellaan, kuinka paljon vielä harjoitusta kerkeää plakkariin tulemaan. Muutama kuukausi nyt ylipäänsä on aikamoisen vaatimaton aika treenata yhtään mihinkään kisaan.

Nyt laitan tän puhelimen pois ja kaivan kouluhommat naftaliinista, pari tuntia aikaa tehdä lopputyötä eteenpäin. Parempaa viikonjatkoa ja vähemmän vaivoja teille, jotka vaivauduitte lukemaan!

Ankanjalka?

Terveisiä vaan jalkaterapiasta taas! Oon nyt käynyt kolme kertaa Metropolian Positia-klinikalla jalkaterapeuttiopiskelijan pakeilla ja ai että se on ihan törkeen nerokas hoito jalkavaivaselle wannabejuoksijalle!

Tän polven sisäsyrjän suhteen parikin lääkäriä oli eilen (duunissa siis, en käynyt kahdella eri lääkärillä!) sitä mieltä, että vaiva voisi olla pes anserinus, jänteiden yhtymäkohdan tulehdus. Kovin lievähän tää on, kipua ei levossa oo yhtään ja liikkeessäkin sen hyvin sietää, mutta tollaselle tendiniitille lienee tyypillistä, ettei se nyt ainakaan rasittamalla parane... Juossut en oo nyt viikkoon, mutta salilla oon vieraillut sitäkin tiuhempaan. Nytkin ois tarkoitus käydä polkemassa ja soutamassa pikku hiet pintaan ennen lapsen hakemista päivähoidosta. Jahka kahlaan ton taloyhtiön tilinpäätöspeedeeäf-pinon läpi.

Olen pikku hiljaa opetellut hyväksymään sen, etten taida ehtiä tän kevään City Runille harjoitella riittävästi. Mutta onpa noita kisoja tuossa syksypuolellakin, vielä en ole mihinkään ilmoittautunut, mutta jos nyt kaikki menee hyvin niin yritetään sitä puolimaraa silloin uudelleen.

Pes anserinukselle altistaa ylipronaatio ja edelleen ne heikot ulkokiertäjät, niitä on nyt jumpattu jo todella lujasti ja jumpat jatkuu edelleen. Olen vielä tällä hetkellä siinä uskossa, että tää on asia, johon voi itse vaikuttaa. Voihan se olla, että keho ei asfaltilla juoksua vaan hyväksy, mutta ihan vielä en aio antaa periksi. Parin viikon päästä pääsen juoksulabraan sinne Metropolialle filmattavaksi ja sitten pähkäillään, mikä menee pieleen ja mikä ei ihan-niin-pieleen.

Että tämmöstä. Jos joku haluaa kaveriksi vaikka Rantapuolikkaalle, niin saa ilmiantaa itsensä. Pienellä polvikonahdusvarauksella johonkin niille main olisi tarkoitus kisaan tähdätä. Jos ei ota onnistuakseen niin vaihdetaan lajia sitten. Ai niin ja sekin hyvä puoli noissa muissa kisoissa  on, että en automaattisesti joudu siellä ikäsarjaan...

Taas vastustaa.

Kävin tänään urheiluhierojalla, joka käytti 45 minuuttia pelkän oikean vastus medialiksen aukomiseen. Aika hämmentävä hoito kokonaisvaltaisempaan tottuneelle. Syy, miksi sinne menin on oikea polvi. Pyllähdin ehkä kolmisen viikkoa sitten nurin työmatkalla, tälli ei ollut kummoinen, pari kirosanaa ja matka jatkui. Turvotusta, mustelmaa tai kipua ei jälkeenpäin ollut.

Ehkä kolmisen lenkkiä sitten tuo polvi yritti vähän vihjailla, että saatanpa tässä kohta kipeytyä. Viimeisimmällä pitkällä lenkillä viime sunnuntaina se sitten sen teki. 12 km ja sellaista tylppää, varsin lievää kipua patellan alla ja sisäsyrjällä. Olin jo hankkinut etukäteen kinesioteipit patellaa tukemaan duunipaikan fysioterapeutilta, mutta ne eivät ihan riittäneet pelastamaan. Viime viikko menikin sitten salilla crossaria veivatessa ja hulvattomasti peppua ja reisiä treenaillen (tosin yövuoro kesken kaiken sotki nekin treenit).

Alun perin ajattelin, että tässä voisi olla kyse jyrkähköstä q-kulmasta, hormonikierron löystyttämistä nivelistä ja edelleen tarpeettoman heikoista lonkan seudun lihaksista. Mene ja tiedä sitten. Pientä kipua polvessa tuntuu kävellessä edelleen ja alankin pikku hiljaa valmistautua henkisesti luopumaan tuosta HCR:stä tänä vuonna. Yllättävän lujille ottaa. Tuleehan noita kisoja jos nyt niihin haluaa osallistua mutta ei oikein nyt lohduta tuo ajatus. Se oli kuitenkin mun aika isokin haasteeni, jota kohti olin menossa ihan hyvää vauhtia.

Nolottaa, että koko proggis meinaa loppua alkuunsa. Pari kuukautta ja pulska perheenemäntä on jo telakalla. Niinhän siinä käy, kun nostaa harjoitusmääriään liian ryminällä.

Eli jos polvelle ei tapahdu ihmeitä, niin tuskin osallistun tänä vuonna. Sen verran v*tuttaa, että muiden juoksua katsomaan en mene, mutta onnea matkaan toivotan niille, jotka sinne pääsevät. Joku toinen kerta sitten mukaan. Ellei siis tää vaiva parane jotenkin ihan naps vaan, mikä olis aika yllättävää.

Kahvihuoneen kalpea sairaanhoitaja.

Otsikonmukainen henkilö on asunut täällä meillä Pasilassa viime aikoina. Työpaikalla vallitsee edelleen korkea sesonki ja tekemistä riittää. Illalla väsyttää jo kahdeksan-puoli yhdeksän aikaan siihen malliin, että useimmiten kömmin vällyjen väliin samaan aikaan tuon mein melkein-kuusivuotiaan kanssa. Onneksi kohta on pääsiäinen ja listassa vähemmän töitä!

Eilen juoksin sellaisen pk-nautiskelulenkin (eli ei kolmijakoisen viikon pitkä eikä kovavauhtinen vaan se ihan peruslenkki) ja se kulki ilokseni aika kivasti. Mittariin jäi 8,5km, josta puolet leppoisaa pk-vauhtia ja loput mun toivottavasti tulevaa kisavauhtiani eli hiukan alle 8 min/km. Uusi soittolista loistavine klassikoineen (Diablon Preacher vuodelta 2004 jne...) oli ihan mahottoman hyvä ja ryyditti menoa varsin mukavasti. Nihkeen edellisviikon jälkeen eilinen oli siis kaikin puolin tosi mukava kokemus, ei tuu niin toivoton olo kun aina ei mee ihan suhkuksi koko juoksu. Ja kaikki tämä vielä huolimatta järjettömän jumisista takareiskoista, joita valmentajan sanoja muistellen kiusasin salilla tiistaina.

Tänään töistä palatessa oli kamala hinku päästä pyörittelemään kahvakuulaa. Pasilan sali oli jälleen kerran sählymatsin takia kiinni joten päädyin vähän veivailemaan tässä kotona. Hassua että aikaisen aamuherätyksen ja työpäivän päälle tekee mieli vielä urheilemaan. Aika lohdullista, on edes joskus energiaa... Nyt alkaa jo mukavasti raukaista, joudun varmaan kohta koukkaamaan pyykinripustusreissun kautta tuonne pahnoille jotta jaksan taas huomenna virkeänä kirmata työmaalle.

Aika suuri osa vapaa-ajasta tulee tällä hetkellä käytettyä tän harrastuksen parissa. Eihän liikunta nyt mikään huono harrastus ole, mutta aika usein käy mielessä, mistä kaikesta tää aika on pois. Kovin monipuolista itsensä ja muun ihmiskunnan kehittämistä tämä nyt ei kyllä ole. Toisaalta juoksu on mun meditaatiota, erityisesti kun tällä hetkellä esim. jooga ei tarjoa samaa pintaa kehon ja sielun välille. Niinkuin ruumis ja mieli tulisivat kiinni toisiinsa, niiden välissä vain ohut kalvo, jonka läpi juoksu saa hengittämään. Keho sieluun ja sielu kehoon päin. Kun ei ole muuta kuin minä, pimeä metsä, paljaat puut, askelten kevyen hakkaava rytmi, keho on niin väsynyt, ettei se jaksa enää pitää yllä tietoisen mielen jatkuvaa vuoropuhelua. Kun väsyttää, mutta samalla tietää, että tietenkin sitä jaksaa jatkaa. Jaksaa juosta koko sen kelmein valoin valaistun sepelillä ripotellun asfaltin loppuun asti. Jalat ihan tyhjiksi ja vielä senkin jälkeen.

Se on mun juoksijan mielenmaisemani tällä hetkellä. Kuulostaa ehkä kamalan synkältä, mutta siinä on sellaista jännää karuutta ja henkilökohtaisuutta, mitä kaipaan. En voisi kuvitellakaan keskustelevani mistään kenenkään kanssa silloin. Se arvo tulee juuri siitä, että juostessa elämän muu jatkuva newsfeed katkeaa vähäksi aikaa. Musiikin valkea melu peittää arkiset äänet ja sitä jaksaa jatkaa. Tietenkin jaksaa, sitkeä keho alkaa vähitellen oppia säästämään voimiaan ja jakamaan niitä niin, että jaksaa. Sitkeä, sinnikäs, urhea keho, joka askel kerrallaan kasvaa ja vahvistuu.

Identiteetin muuttumisesta ja muusta.

Edellisestä blogautuksesta onkin päässyt vierähtämään jo hyvä tovi. Suurimmaksi osaksi tämä johtuu siitä, että työvuorolistassa, joka ei sisällä arkipyhiä on suorastaan hämmentävän paljon töitä noin niinkuin 100% työaikaa tekevälle. Töissä on vielä ollut joku ihmeen high season, asiakkaita pukkaa ovista ja ikkunoista. Kun on vielä toi perhekin tossa kiin ei voi elää vain tehdäkseen työtä ja juostakseen. Erityisesti kun metrin mittaisella ihmisellä on nyt jonkinlainen transformaatiokausi meneillään, pitkään jatkunut poutainen ilmanala kotona on siis hetkeksi taas ohi... Joitakin harjoituksia olen jättänyt siis viime aikoina pois ihan silkan ekshaustion vuoksi.

Mutta on niitä harjoituksiakin tullut tehtyä. Olen juossut elämäni pisimmän lenkin viime sunnuntaina. (Ultrajuoksijat, olkaa hyvät ja skipatkaa noin seuraavat pari-kolme kappaletta kiitos...) Yhteen menoon 15 km. Minä. Oho.  Eikä tullut pieneen mieleenkään lopettaa kesken. Hypätä junaan (juoksin rantaradan vartta Keskuspuiston kelirikon takia). Tai kävellä loppumatkaa. Lonkkia särki jonkin verran jo kympin kohdalla mutta kun kolotus pysyi hallittavissa, jatkoin vain matkaa. Eikä loppunu sisu eikä kantti. Eikä syke noussut. Eikä puuskututtanut.

Juoksuvauhti nyt oli luvalla sanoen aika vaatimaton. Mutta kun joka tuutista toitotetaan, että pitää_muistaa_mennä_tarpeeksi_hitaasti niin tottahan nyt teen työtä käskettyä. Ja kyllä se teknisesti juoksua oli eikä kävelyä, vaikka mm. rakas puolisoni olisi samassa ajassa käytännössä kävellyt puolitoistakertaisen matkan.

Mitä ihmettä sitä nyt sitten teen, kun aika pian ihan oikeasti pystyn köpöttämään tuolla 9 minuutin kilometrivauhdilla 21 kilometriä? En olisi vielä muutama viikko sitten uskonut tämän olevan mahdollista jo näin pian! Tässä on sulattelemista vielä toviksi. Nyt ymmärrän roiman painonpudotuksen kokeneita ihmisiä, joilla ei tahdo pää pysyä mukana kehon muutoksessa. Paino ei tosin ole pudonnut täällä, mutta ei puhuta ny siitä...

No, nyt sitten iski se ahdistus vauhtikestävyyden kanssa. Tein eilen elämäni ensimmäisen vauhtipelleilylenkin (onpas tämä ollutkin varsinaisen ikimuistoista aikaa!). Kovin oikeaoppinen se tuskin oli, koetin kipittää kovempaa ja välillä mennä täpöllä. Hassuja ilmeitä lenkkiin liittyi lähinnä tahattomasti enkä pukeutunut esimerkiksi mansikaksi, mitä lenkin nimestä olisi ehkä voinut päätellä. Tarkoituksena oli herätellä peruskestävyyshibernaatioon vaipunutta kehoa ja aukoa aika lyhyiksi pk-lenkeillä jääviä liikeratoja. Ja hyi stn, että olikin ankea herätys. Ei tarvinnut ihan hirveän pitkään kiihdyttää, kun pumppu hyppäsi melkein windstopperista läpi. Että olisi sitten tekemistä ton kaikenlaisen vauhdikkaamman menon kanssa ihan aika paljonkin. Ja sattuu niiiin paljon poistua mukavuusalueelta! Jos jotain positiivista, niin ajoittain ikäväksi äityvä heikot ulkokiertäjät-kiristyvä tensor-kiristyvä iliotibiaalijänne-kombinaatio ei vaivannut.

Seuraavaksi olisi varmaan pikku pakko tutustua omiin sykerajoihin. Olen laiskuuttani vältellyt moista hommaa tässä pari kuukautta mutta ei ehkä auta enää. Kun mittausmahdollisuuskin kuitenkin olisi... Ja tuli sitten laitettua nimi työpaikan Sulkavan Soutujen ilmoittautumislistaan. Että jos ei muuten ollut riesaa riittävästi niin sitä pääsee helteellä istumaan kuudeksi tunniksi ripsipiirakkaveneeseen persus rakoilla työkavereiden kanssa. Eli keväällä luvassa treffejä Concept2:n ja taljojen kanssa Pasilan Fixillä.

Tällaiset syvälliset kuulumiset tällä kertaa. Nyt nilkan venyttelyt, clamshellit noille ulkokiertimille ja sitten nukkumaan.

Mä dahdoo veivaa-veivaa...

Meillä on katsottu koko perheen leffailloissa (kattilassa poppareita ja netflixistä piirrettyjä) Madagascar-sarjaa viime aikoina. Ja äiti ja poika ovat veivaa-veivanneet sen jälkeen pari viikkoa...

Tänään mua veivasivat kaksi jalkaterapeuttiopiskelijaa ja heidän opettajansa, yhteensä puolitoista tuntia. Niin siistiä! Kolme tyyppiä vääntelee jalkoja ja miettii, miks paikat kipeytyy. Itse tutkiminen oli sellaista ihan rentouttavaa, tyyppi painelee, kääntelee ja pyörittelee jalkateriä, mikään ei satu eikä tunnu ikävälle. Opiskelijarukka joutui raaputtelemaan päätään astelevynsä kanssa hyvän tovin ja minä pötkötin pritsillä ja kuuntelin munkkilatinankielisiä kommentteja, tällä sairaanhoitsu AMK-koulutuksella ymmärsin noin puolet. Saman, minkä radiologien lausunnoista. Ja NE ovat hepreaa.

Tuomioksi sain heikot ulkokiertäjät ja nilkkojen onnettoman liikkuvuuden. Kummassakaan ei sinänsä mitään uutta. Vähän venyttelyohjeita ja uuden ajan nilkan mobilisointia varten. Samalla saan sit ulkokiertäjäjumppaohjeet, mutta niitä nyt meinaan jo alkaa jumppaan, ei se ole kovin avaruustiedettä.

Ja koko lysti maksoi Metropolian jatko-opiskelijalle kokonaiset kakskymppiä. Päälle sitten Unicafessa soijabolognese, kahvia ja runkkutorttua (niin härski tuo lempinimi mutta pakko käyttää sitä silti!). Vois sitä huonomminkin vapaapäivänsä käyttää.

Aiemmin kohkasin, että ihan_kaikkien_pitäs käydä Tuukan juoksutekniikkaopetuksessa. Nyt lisään siihen visiitin jalkaterapeutin pritsille. Ajanvaraukset ti-to, googlatkaa Positia, en nyt jaksa linkittää!

Vahvoja ulkokiertäjiä ja liikkuvia nilkkoja siis vain kaikille muillekin!

No pain, no gain.

Olisikohan mitenkään mahdollista saada sellainen hyvin kulkeva lenkki tähän väliin? Kiitoooosss! Kolme lenkkiä tällä viikolla, kolme erittäin tahmeaa ja takkuista yritystä, millon menee etureidet hapoille, milloin sattuu lonkkaan tai ketuttaa ihan muuten vain. Oon syönyt riittävästi ja hyvälaatuista ruokaa, nukkunut liian vähän kaikista hyvistä yrityksistäni huolimatta (=vuorotyön hyvät puolet, 3 aamua putkeen...), levännyt (=keskiviikko levyttäen sohvalla ja perjantaina tietoisesta päätöksestä piirrettyjä ja popcornia lapsen kanssa lenkin sijaan) sekä venytellyt. Nojoo, eilen vedin jo sitten otsikonmukaisella ajatuksella. Että jos ei voi tuntua kivalta niin ei sitten, kai tämä vaivannäköäkin vaatii...

Ja viime yönä näin sitten unta, että sain syntymäpäivälahjaksi Helsinki City Runin osallistumisen. Kisaan oli aikaa kymmenen päivää. Että kylmiltään vain. Hipsin sitten Kaisaniemen puiston näköiselle lähtöalueelle, jossa kävin särpäisemässä pari siideriä jalallisista laseista ja säntäsin sitten matkaan. Matka oli sekoitus tavallista juoksukisaa ja jotain Extreme Runin tapaista, kaikkine maastoesteineen. Ja sitten viisivuotias kömpi päälleni ilmoittamaan, että "äiti, haliiii...". No, hän tietää näköjään, että lapsi tarvitsee keskimäärin 14 halausta päivässä kasvaakseen ja kukoistaakseen. Ehkä meen nyt tonne sohvalle halimaan tuota pörröpäätä enkä mieti enempää tän viikon saavutuksia tai saavuttamattomuuksia. Joudun ensi yöksi sairaalaan joten saattaa olla, että tänne ilmestyy jotain levottomia höpinöitä aamuyön pimeinä tunteina!

Leppoisaa pyhäpäivää!