Viimeinen viikko ennen kisaa. Herkistelyviikko, valmistava viikko, aika, jolloin ei enää voi tehdä mitään asian hyväksi. Maito on jo maassa ja paskat housussa, mitäpä sitä enää rypistämään. Ei pelottanut, jännitti kyllä, kovastikin. Mun eka kisa ja vielä tollanen ikäänkuin haasteena saatu. Sisäeritys meni ihan kummallisilla kierroksilla, välittäjäaineet kiersi ympyrää päässä ja oli sellanen vähän maanisen euforinen olo suurimman osan aikaa. Testilenkki pääsiäisenä (20km ja 2.38) oli jo antanut sellaisen sielunrauhan, etten enää pelännyt sitä, etten jaksaisi juosta maaliin asti. Ajasta nyt ei tietysti hirveästi voi puhua, mutta kun takana oli neljä kuukautta harjoittelua telakoineen päivineen ja tavoitteeksi oli asetettu 2.45 alitus, oli mieli ihan rauhallinen. Salaa itseltänikin mietin, kuinka paljon alle tuon 2.38 pääsisin kilsan pitemmällä matkalla, mutta en oikein suostunut myöntämään sitä...
Maanantaina lähdin sellaiselle kevyelle pienelle kehon hereilläpitotyyppiselle luomulenkille ilman mitään mittareita. Hölköttelin Pasilasta Arabianrantaan hakemaan muutamaa sieltä ostamastani peräpyörästä puuttumään jäänyttä osaa. Reilun kolmen kilometrin menomatkalla oikea nilkka alkoi kipeytyä. Oikea jalkahan oli ollut jo joulukuun alusta lähtien vaivana ja olin saanut huhtikuussa Metropolian liikelabrassa jalkaterapeutilta diagnoosinkin hoito-ohjeineen. En kuitenkaan malttanut luopua haaveestani vaan jatkoin härkäpäisesti harjoittelua, vaikka oikealla puolella ihan kohtuullisen graavi lantioperäinen askellusvirhe olikin. Nilkka ei aiemmin ollut sanonut mitään, ainoastaan akillesjänteet olivat hiukan tuntuneet aroilta yli 30km viikoilla (se on toistaiseksi mun mittakaavassa suht paljon, vaikka moni juoksee helposti sen satakuntakin kilsaa viikossa, ollaan vielä hiukan eri sarjoissa...). Nyt nilkka kuitenkin kipeytyi ihan oikeasti. Se oli tietty joutunut kovaan vääntöön, kun heikonlaiset keskimmäiset pakaralihakset eivät jaksaneet pitää lantiota riittävän vakaana, vaan vasen puoli pääsi romahtamaan oikean jalan kannattaessa kehon painoa.
Loppuviikko kului varsin mökkihöperöissä tunnelmissa. Lapsi sairasti korvaansa ja jotakin märkäruven oloista ihottumaa, olimme kotona ja ravasimme terveysasemalla. Virikkeet itselle olivat suhteellisen vähissä, vaikka kovin mielelläni lapseni seurassa aikaa vietänkin. Pakko myöntää, että tuolla viikolla vietin kohtuuttomasti aikaa FB:n pintakaasuttelijoiden ryhmässä (kestävyysurheiluaiheinen ryhmä Kestävyyttä pintakaasulla 24/7, kerrassaan kultakimpale kaikille juoksuhenkisille ihmisille!). Pintakaasuttelijat ymmärtäväisesti tsemppasivat, kun mietin, että tuleekö tässä nyt lähtöä ollenkaan vai tuleeko pelkkä lähtölupa. Lepuuttelin nilkkaa, varovasti sitä hieroskelin, mutta tietoisesti välttelin kipulääkkeitä silläkin uhalla, että NSAID olisi saattanut helpottaa inflammaatio-oireita ja nopeuttaa jopa paranemistakin. Halusin kuitenkin mieluummin tietää, kuinka nilkka voi ihan oikeasti eikä lääkkeellä dempattuna. Särkylääkkeen kanssa juokseminen ei ollut missään vaiheessa vaihtoehto.
Oli se kyllä ihan tavallisen pitkä viikko, mutta loppui sekin aikanaan. En vielä perjantainakaan ollut varma, uskallanko startata lauantai-iltapäivänä. Aloittelin kuitenkin nesteyttelyä hörppimällä pikku hiljaa Maximia, sitä samaa, mitä järjestäjät tarjoaisivat matkan varrella. Söin muutaman ylimääräisen banaanin ja hiukan rahkaa hedelmäsoseella. Ja piimää, tuota tankkaus- ja palautusjuomien kuningasta, kului ehkä litra. Perjantai-iltana valvoin liian myöhään ja kasasin soittolistaa seuraavalle päivälle. Kuuntelen melkein aina musiikkia juostessa. Se jotenkin syventää vielä sitä meditaatiopössistä, jonka juoksulla parhaimmillaan saa aikaan. Jo itse listaa kasatessa sitä käänsi pikku hiljaa mielen sisäänpäin, sulki kaiken muun ulkopuolelle. Tuo mielentila muistuttaa jotenkin synnytykseen valmistautumista. Aivokuori on hyödyllistä jossain vaiheessa tietoisesti kytkeä (tai antaa kytkeytyä) pois päältä sillä kummassakin toiminnassa liikutaan aivojen syvempien kerrosten alueella.
Lauantaiaamuna olin päättänyt juosta testilenkin Töölön Kisahallille ja katsoa, miltä jalka tuntuisi. Jos se olisi huono, kääntyisin kotiin ja menisin hakemaan Siwasta litran Aino Hurmaava maitosuklaata ja söisin sitä suoraan paketista lusikalla jalka ylhäällä. tai jotain. Jos olo olisi ihan rehellisesti OK, hakisin numeroni. Lukkonauhoitin uskollisesti mua palvelevat vaikkakin paljon parjaamani Asicsit ja astuin sellaisessa totaalisen epätodellisessa mielentilassa ovesta ulos. Prodigyn No Good piiskasi kehoa entistäkin kovemmille kierroksille. Aamu oli kaunis, ilma raikas, sää oli oikeastaan ihan täydellinen. Askel oli useamman päivän levon jäljiltä kevyt ja nilkan kipu pysyi sellaisena erittäin lievänä tai lievänä. Riemu alkoi pikkuhiljaa nousta kuplina jostain vatsasta ja pulpahdella pintaan. Helvetti! Olin ihan oikeasti tässä ja nyt, kaiken sen loskassa, pöpperölumessa, metrin hangessa ja sadan asteen pakkasessa väkisin runtatun harjoituksen jälkeen. Pimeässä metsässä vietetyt tunnit lumipyryn piiskatessa naamaa olivat ohi, palkka oli ansaittu ja nyt olisi tilipäivä! Samaan aikaan olin jo omassa kuplassani, kuulokkeet korvilla en kuullut muiden, iloisesti lörpöttelevien juoksijoiden juttuja heidän kävellessään numerolapunjakoon.
Sain numerolappuni ja muut tilppehöörit matkaan, olin suunnilleen vihoviimeinen lähtijä (18709). Ostin Kisikseltä vielä Spibeltin matkaan, harmitti, kun en ollut sitä aiemmin ostanut 4Runnersin Tuukalta, tuen liian vähän suomalaisia yrittäjiä muutenkin. No, taisivat nuokin rahat onneksi mennä kotimaiselle yrittäjälle edes osaksi.
Koko päivän oli sellainen ihan legendaarisen euforinen olo. Uho ei ole oikea sana, sellainen posketon itseluottamus vaan. Kaikista aiemmista vastoinkäymisistä olin jo selvinnyt, mikään ei enää estäisi mua juoksemasta tänään. Puoliso oli kaukaa viisas ja vei lapsen uimakouluun ja touhuamaan, eipä musta olisi kummoiseksi seuraksi ollut. Siinä ennen puolta päivää vielä tyhjentelin kannullisen Maximia ja söin pieniä annoksia kaikkea tuttua ja turvallista ruokaa. Kovin paljoa ei vatsa ottanut vastaan, sen verran jännitti. Siivosin kotia sillä anoppi oli tulossa kylään vielä samana iltana. Manailin ja sadattelin silloin, mutta todennäköisesti tuo siivoaminen sai mut säilymään jotenkin järjissäni (tai mitä siitä nyt oli jäljellä) loppuajan ennen lähtöä.
Oma lähtöryhmäni oli aikataulutettu lähtöön vasta klo 16.35 ja aloin tehdä lähtöä kotoa kolmen jälkeen. Ensimmäiset juoksijat tulivat vastaan Keskuspuiston laidassa. Aika kunnioitettavaa vauhtia ekan ryhmän juoksijat louhivat menemään siinä 7,5km kohdalla, missä hetken aikaa seisoin kannustamassa. Jännitys alkoi jo mennä hiukan yli. Aivot eivät yhtään pelanneet, hölmöilin mieheltä vakionopeudensäätimeksi lainatun Ambit2:n kanssa ihan miten sattuu, ko. laite ei ole varsinaisesti erityisemmän vaikea käyttää, mutta en enää saanut mitään viestiä läpi adrenaliinin kangistamiin aivoihini... Olimme sopineet miehen ja lapsen kanssa, että he ottaisivat lähdössä mun takkini. Lähdön odottelualue oli niin tukossa, että pyysin heitä tulemaan Eltsun Nesteelle mieluummin. Siellä juoksin vessassa kuin hullu. Enää en uskaltanut syödä tai juoda mitään, mitä en olisi aiemmin kokeillut joten pienestä orastavasta nälästä huolimatta urheilujuomat jäivät Nesteen hyllyyn. En uskaltanut riskeerata mahdollista vatsakatastrofia.
Lähtöä ennen olin kiukkuinen kuin mikäkin, olisin oikeastaan halunnut jo omaan kuplaani, mutta en halunnut olla tyly varta vasten paikalle tulleelle perheelle ja passittaa heitä kotiinkaan. Lähtöalueella oli viihdykkeenä joku radiokanava Voicen juontaja, joka heitti ihan käsittämättömän huonoa juttua ihan käsittämättömällä vauhdilla koko ajan. Oli aika hermostuttavaa kuunnella sitä tuubaa ja joutua kärvistelemään omaa lähtövuoroa. Lopulta pääsin lähtökarsinaan ja ilmoitin miehelle ja lapselle, että se on soronnou nyt, nähdään seittemän kilometrin kohdalla seuraavan kerran. Minuuttia ennen lähtöä katsoin Ambitista sykettä. 155 paikallaan seisten.
Olin ihan kankea jo kaikista niistä stressihormoneista ja alku tuntui tosi tahmaiselta. Samaan aikaan noin 2000 muuta juoksijaa ympärillä saivat sellaiseen ihme kisahybrikseen, etten malttanut juosta omaa vauhtiani, vaan jatkuvasti löysin itseni 6.15/km-tahdista. Sitä en tällä kunnolla kuitenkaan olisi jaksanut loppuun asti. Meni varmaan ainakin 6 km, ennen kuin yhtään pystyin juoksemaan omaa juoksuani. Oli hämmentävän erilaista juosta sellaisen ihan hillittömän possen kanssa, kun on tottunut lenkkeilemään yksin. Ekassa juomapisteessä pari mukia Maximia kouraan ja jonkinlainen pikajuontiyritys kävelyvauhdissa. Ihan kaameaa, seuraavalla kerralla mulla niin on omat juomat mukana, röyhtäilin niitä maximeita vielä pari kilsaa eteenpäin.
Eka kunnon nousu oli Tokoinrannasta ylös Ensi Linjalle ja pöhkö menin käräyttämään siinä osan glykogeenivarastoistani. Kun koko ajan jengi paukkii ohi kummaltakin puolelta, on todella vaikeaa pitää pää kylmänä ja ajatella, että okei, nuo juoksevat ehkä vaikka 2.25 vauhtia ja minä omaani, kaikki hyvin. Tarkoitus oli siis pitää muuten vakionopeudensäädin päällä, mutta hiljentää reilusti ylämäkiin ja lasettaa alamäet ja myötäiset sitten lujempaa. Vielä Tokoirannasta noustessa se ei kyllä onnistunut. Mäessä olivat kannustamassa ystäväni Caron puoliso ja poika, iloisesti vielä jaksoin heille vilkutella.
Yllättävän huonosti muistan ajatuksia tai tuntemuksia matkan varrelta, varmaan johtuu siitä överiksi menneestä jännityksestä ja toisaalta siitä omasta juoksukuplasta, se on ihme olotila, jos joku osaa selittää, mitä aivoille silloin tapahtuu, niin kuuntelen mielenkiinnolla! Jo seitsemän kilsan kohdalla otin geelin (tässä vaiheessa kaikki maratoonarit pyörtyvät! Pahoittelen geelin törkeää väärinkäyttöä, selitys seuraa...). Olin jo lähdössä hiukan nälkäinen ja tosiaan liian nopsalla aloituksella luulen tärvänneeni lihaksista kallisarvoista polttoainetta joten kun alkoi tuntua, että tarttis virtaa, annoin periksi ja kaivoin yhden Roctanen perstaskusta. Ne muuten ovat ihan taika-ainetta, toimivat joko ihan oikeasti tai sitten ihan mahdottoman plasebovaikutuksen kautta niinkuin häkä! Pienen tovin kuluttua geelin syömisestä (juomisesta? imailemisesta?) tulee sellainen pieni lisäpotku matkaan, se kestää muusta väsymyksestä riippuen ehkä kilsasta viiteen kilsaan.
Auroran sillan jälkeen mäessä oli perhe kannustamassa. Mun pieni innostui ja juoksi mun kanssani pienen matkaa, kunnes isänsä karjui perään. Koetin miehelle hätäiseen huudella, että hyvin menee, 7min/km tasaista tahtia. Keskuspuiston tutulle polulle päästessä tuntui, niinkuin olisi voinut laittaa autopilotin päälle. Seuraavalle juomapaikalle matka taittui nopsasti ja mukavasti. Kymmeneen kilsaan asti meni ihan OK, sen jälkeen alkoi hiukan meno hyytyä. Kympin kohdalla geeli huiviin ja aloin jo odottaa seuraavaa juomapistetta Pikku-Huopalahdessa. Pari ylämäkeä piti jo kävellä. Paitsi se, jossa alkoi juuri kuulokkeista iänikuisen vanha, mutta aina yhtä hyvä Diablon The Preacher. Mä en voi muuta kuin pistää isompaa vaihdetta silmään sen kanssa. Kun päästiin johonkin 12-13 kilometriin, näytti siltä, että keskinopeus pysyy hyvin sellaisella 7.20/km-tasolla lievästä hyytymyksestä huolimatta. Kun kurvasin Keskuspuistosta kohti Pikku-Huopalahtea, sain hetkeksi sellaisen hullun riemun päälle. Olin menossa todella kirkkaasti alle tavoitteen, sen mitä niillä tahmaisilla aivoillani sain räknättyä siinä juostessa. 14 kilsan juottopisteellä suunnitellusti lisää geeliä (namnam...) ja sitä sitruuna-appelsiini-maximia se pari mukia.
Missään vaiheessa ei tullut pissahätä eikä mahahuono-olo (anteeksi suomen kielen pahoinpitely, musta tuo on ihan oikea termi, mutta ei taida kuitenkaan toistaiseksi olla yleiskieltä vielä...). Se on musta varsin hämmentävää sillä yleensä pitkiksellä on vähintään toinen ellei molemmat, oon jo aika hyvin perillä parhaista puskapissapaikoista tossa Keskuspuiston huudeilla. Mutta tällä kertaa siis kaikki mahdollinen kesti sisällä ja olokin oli aivan hyvä koko matkan. Eli huolella pohdittu nesteytys- ja ruokailutaktiikka onnistui,siitä olen iloinen.
Pikku-Huopalahdessa iski sitten välikuolema. Olin jo pölläyttänyt liikaa glykogeenia alun turhaan reippaalla tahdilla lihaksista ja nyt alkoi sitten olla aika maksaa se velka takaisin. Suhteellisen tottumattomalla keholla, pienen kivun kanssa juokseminen siinä vaiheessa kun maaliin on vielä 6km on aika tahmeaa hommaa! Etureidet jäätyivät ihan teräsbetoniksi ja oli pakko alkaa pelata mielen kanssa sellaista ”juokse tämä lyhtypylväänväli niin saat kävellä seuraavan”-peliä. Pylväänväli kerrallaan sitä sitten mentiin. Aikani yritin käskyttää kehoa ripeämpään tahtiin, mutta se ei mennyt läpi. Ku ei jaksa ni ei jaksa. Lisäksi en ollut juossut tuota Pikku-Huopalahden lenkkiä aiemmin enkä hoksannut, että se on itse asiassa aika paljon pitempi kuin vaikka Töölönlahti. Mentaalisella valmentautumisella on näköjään aika suuri merkitys, olin käynyt suurimman osan reittiä mielessäni läpi jo kymmeniä kertoja. Miettinyt, että tuosa kohdassa tuota ylämäkeä tuntuu sit siltä ja siitä ei kannata säikähtää, että pian helpottaa ja onhan tää jo tehty lukemattomia kertoja aiemminkin. Itku, että se oli pitkä lenkki se Pikku-Huopalahti! Niillä betonisilla jaloilla mentiin, ylämäet kävellen ja alamäissä kiihdytellen. Ketutti ihan kohtuullisen huolella, mutta minkäs teet.
Mulla oli Spibeltissa puhelin ja soittolista, en viitsinyt koko ajan kaivella sitä esille biisiä vaihtaakseni ja pian huomasin, mikä musiikki EI toimi tässä asiayhteydessä, niin hyvää kuin se muuten olisikin... Kun lenkki oli ihan lopuillaan, alkoi The Prodigy uudelleen ja siitä sain vähän isompaa vaihdetta taas silmään. Jo hyvin tovin ennen viimeistä juomapaikkaa (18 kilsan kohdalla) kaivelin viimeisen geelin hikiseen kouraani. Alice Cooperin Poison (joo, kuuntelen omituista musiikkia juostessa, myönnetään!) alkoi Munkkiniemen sillalla ja se oli suorastaan liikuttavaa, melkein piti vähän nyyhkyttää jo. Mulla on monien noiden biisien kanssa pitkä historia takana ja kuuntelen niitä osaksi sen takia, siksi ne saavat väsyneessä mielessä ihan hassun merkityksen.
Munkkiniemen sillalla tiesin, että NYT on pahin takana ja edesä olevat kolme kilsaa menevät vaikka takaperin juosten. Hiljensin kävelyksi, join taas ne kaksi mukillista ja otin palan banaaniakin. Tiesin, että olisi aika pistää se viimeinen turbovaihde päälle. Ihan en siinä vaiheessa saanut vielä piestyä itseäni siihen raivoon, tiesin, että pari pientä nousua Keskuspuistossa saattaisivat tarjota lähinnä mort subiten, jos olisin varomaton, tyhjillä energiavarastoilla ja mun sohvaperunan kunnolla ei ihan ihmeitä tehdä, vaikka sisua nyt aika usein löytyykin. Ja jos ei edes sisua, niin puhtaasti perkeleen voimalla mennään tarvittaessa pienen matkaa.
Muutkin juoksijat olivat jo aika ryytyneitä. Olin viimeisessä lähtöryhmässä joten meitä oli aika moneen junaan, osa oli hyvinkin hyvävoimaisen oloista porukkaa, osa taas oli jo ihan loppu. Muistaakseni yhdelle nuorelle kävelevälle kaverille koetin sanoa jotain kannustavaa tyyliin ”eiköhän me mennä ja juosta maaliin nyt”, liekö tuntunut hänestä kettuilulta, mene ja tiedä.
Pikku hiljaa aloin nostatella vauhtia. Oltiin taas poluilla, joita oon juossut sen verran, että osaan ne melkein silmät sidottuinakin. Ihan suunnattoman helpottavaa oli, että pian juoksu olisi ohi. Hiukan harmitti, ettei loppukiri ollut ihan niin tulenpalava kuin mitä olin ajatellut. Viimeisen nousun Auroran sairaalalle kävelin puoliksi, siitä oli enää reilu kilometri maaliin. Auroran sillalla katsoin kelloa, siis sellaista ihan aikakelloa (mikä termi!) ja – palmface!– alle 2.35 oli menossa. Silloin lähti. Ihan järjetön spurtti kohti stadionia. Polttariporukka oli tarjoilemassa olutta 20km kyltin jälkeen, heille siinä jo tuulettelin. Luulin matkaa itse asiassa lyhyemmäksi, mitä se oli. Viimeisen nousun stadionille puuskutin jo suhteellisen raskaasti. Puoliso oli kävelemässä sitä ylös ja jotain sekavaa ehkä siinä henkeä haukkoessani hänelle sanoin. Tai ehkä en. Saatana, alta pois, täältä tullaan!
Stadionille tulo ei ollut mikään kummoinen elämys sillä koetin niin armottomasti tapella kelloa vastaan täysin tyhjin jaloin. Viimeiset sata metriä vielä hillitöntä spurttia, jalat tarkasti terävää pyörittävää liikerataa, kädet heilureina sivuilla (lähinnä hilpeältä tuo varmaan näytti, ainakin marathonfoton kuvien mukaan), mutta mulle oli tosi kyseessä.
Yli maalimatosta ja chipin poistoon, samalla loppuaikaa valotaululta tähyillen. 2.37. Shit. Ei ihan riittäny mun loppurutistukseni. Mitali kouraan ja juomapisteelle, pari mukia jääkylmää vettä tauluun. Kävelin koko ajan, omin jaloin, tauotta, ei tuntunut oikeen hyvältä ajatukselta lopettaa kävelemistä siinä vaiheessa. Äskeisestä viimeisestä adrenaliinipiikistä oli vielä sellanen höntti olo. Puoliso oli vastassa stadionin ulkopuolella ja sain onnitteluhalauksia ja lämmintä päällepantavaa. Ja kiroilin, ai että kiroilinkin hartaasti. Muut ottivat ihania, iloisia, hymyileviä selfieitä mitalit hampaissa ja mä päästelin menemään kuin tukkijätkä (mun isä on ihan oikeesti ollu tukkijätkä 1940-1950-luvuilla...). Oli siinä puolisolla oleminen ;-) Vaikka kyllä tuo taitaa akkansa tuntea jo sen verran hyvin, että tiesi, mitä odottaa. Siis mikä helvetti siinäkin oli, että en saanut aloitettua sitä loppukiriäni kilsaa aiemmin? Ja MIKSI mä en piiskannu itseäni eteenpäin kovempaa siellä Pikku-Huopalahdessa? Järjestäjä tarjosi palautumiseen mm. sipsejä ja aspartaamijogurttia. Aspartaamijogurttia, my ass! Mä olen saatana just juossu 21 kilsaa, en todellakaan halua yhtään mitään vähäkalorista! Miehen repusta sain profeel-tetran kouraan ja koetin rimpuilla hupparin alta alimaista märkää t-paitaa pois. Eihän se suostunu lähtemään mihinkään. Menin sitten kotiin t-paita puoliksi rutussa hupparin ja fleecen alla...
Ekat päivät menivät aika pökkelönä, sekä henkisesti että fyysisesti. Että good luck walking down the stairs jne. Töihin piti soittaa, että olisiko mulle mahdollista järjestää maanantaille jotain suojatyötä, johon ei sisälly nopeita spurtteja ja suunnanmuutoksia. Puhelun otti vastaan vanha maratoonarityökaveri joten ei ollu ongelma. Alun vitutus alkoi kääntyä euforiaksi jossain vaiheessa. Aika nyt oli mikä oli, ihan paska, mutta se oli mun aika, mun oma juoksu siinä sarjassa, johon mut oli ilmoitettu. Tiesin, mihin kondis riittää ja mihin ei, en ollu kahden tunnin alitusta hakemassakaan. Enkä kuvitellu neljän kuukauden harjoittelulla ja tällä pettävällä lantiolla olevani mikään Haile Gebrselassie. Pääsin maaliin melkein 10 minuuttia alle tavoitteen ja sain puristettua sen perkeleen voimalla vielä sen loppukirini. Nesteytys onnistui nappiin ja vauhdinjakokin melkein. Kollegiaalisuuden tunne juoksijoiden kesken oli käsittämätön. Ja ai että, kuinka koukkuun jäinkään tuohon numerolappu rinnassa juoksuun!
Nyt oon tässä makustellut tulevaisuutta ja näyttäisi siltä, että edessä on tiukat hanurijumpat, jotta voisin tulevaisuudessa juosta aiheuttamatta tuolle oikealle jalalle vammaa tai vaivaa. Tälle kaudelle ei ole muuta tavoitetta kuin saada lantio stabiilimmaksi. Salaa ihan hiukan olen ajatellut Vantaan maratonin puolikasta ihan vain sen kilpailuhybriksen takia. Mutta voi olla, että sellaisen matkan juokseminen näillä gluteus mediuksilla ei ole viisasta vaikka maaliin periaatteessa pääsisinkin. Ja vielä enemmän salaa oon ajatellu, että syksyyn mennessä lantio olisi jo parempi, silloin alkaisi peruskestävyyskausi, kevään korvalla vauhti- ja voimaharjoittelu, ensi kesänä tai syksynä menisi puolikas jo jonkin verran nopsemmin (tosta 2.37sta on vielä helppo parantaa, eri juttu on saada niistettyä niitä minuutteja jostain kakkosen paremmalla puolella olevasta ajasta...). Ja vuonna 2016 keho saattaisi ehkä hirveän hyvällä tuurilla ja erittäin kovalla ja sinnikkäällä työllä hyväksyä kokonaisen. Mutta ei puhuta siitä vielä enempää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti