Todellinen rakkauteni.

Vetävä otsikko? Toivottavasti! Voi että olen iloinen toissapäivän lenkistä! Kesäkuu on sujunut suurimmaksi osaksi angiinan takia sairaslomalla ja olo alkoi olemaan jo sen mukainen. Sohvalla levyttäminen sai hartiat huutamaan hoosiannaa ja peruskestävyys on jo ihan romuna. Juhannuksena aloittelin varovasti uudelleen liikkumisia ja äh sentään, että olikin hankalaa. Ruokaöverit tai joku mikälie sai sykkeen keulimaan jonnekin ihan ruokottomiin lukemiin ihan tavallisella muka-peekoolenkillä, hyttyset hyökkäsivät parvina hikiseen hanuriin ja oli muutenkin niin mukavaa että! Sitkeästi sitä on vaan jatkettava eteenpäin, vaikka ärsyttää niin vietävästi moinen takapakki. Työt veivät oman veronsa viime viikon saldosta sillä yksikin yövuoro jarruttelee erittäin tehokkaasti mun liikahtamistani tästä sohvalta yhtään mihinkään. Jotkut työkaverit tekevät koviakin harjoituksia jopa öiden välissä, mutta en mää vaa sellaseen pysty, pumppuhan siinä hyppää rinnasta ulos, jos moista yrittää! Eilen olin sitten sen verran toipunut noista kaikista edellämainituista koettelemuksista, että päätin lähteä ihan vallan lenkille. Ja mimmoiselle! Tarkoitus oli tehdä pikkulämmittely ehkä n.1,5km, sitten kunnon alkuverkat ja sen jälkeen perus-pk. No, lämmittelyt hupsahti tosta vaan, alkuverkoissa on pakko myöntää, että vähän säästelin, tein vain parikymmentä liikkuvaa askelkyykkyä, ois voinu enemmänkin, ja laiskanlaisesti drillejä. Ja sitten asiaan.

Jalat oli kevyet ja joustavat. Se ei suinkaan ole tällä kunnolla sekä elopainolla mikään itsestäänselvyys. Lepoa oli tietty takana jo sen verran, että lihaksilla oli, mistä ottaa. Kadenssi pysyi ongelmitta 90 askelparin pinnassa ja olo oli ihan loistava kaikin puolin. Nuo hetket ovat yksi syy siihen, miksi pöljänä edelleen hakkaan päätäni seinään tän juoksemisen kanssa. Paljon vähemmällähän sitä pääsisi, jos tekisi jotain muuta. Mutta se hullu riemun tunne, kun juoksu kulkee on niin huumaava, että sitä on valmis tekemään to-del-la paljon työtä mahdollistaakseen sen vielä tulevaisuudessakin! Ropiseva hiekkatie jalkojen alla, tuoksuva metsä ympärillä, loputtomiin edessä jatkuva baana, mun kaksi melkein tervettä ja melkein vahvaa jalkaa, jotka jaksaa tikata tiuhaa askelta, terävästi polvi edellä, keho, joka alkaa jo hiukan kestää koossa, vaikka paljon työtä vielä onkin edessä. Syke nousi taas jonnekin ihan luvattoman korkealle, tais tulla peekoosta veekoo, mutta hei, ketä kiinnostaa, nyt annetaan mennä! Ei tuollaisilla lenkeillä rakenneta perustuksia maratonkunnolle (hups! ööh, PUOLImaratonkunnolle, kukaan ei sit lukenu tuota äskeistä...), mutta juuri nyt tuo teki niin hyvää. Ja se vauhti. Congratulations for your new personal record, fastest average pace 6.24 min/km sanoo RunKeeper. Se tosin välillä höpisee ihan omiaan, mutta en nyt välitä siitä.

Eilen kävin vielä töiden jälkeen moikkaamassa rautapalloa Töölön Fixillä kun se on niin sopivasti siinä työpaikan huudeilla.  Alle soudut conceptilla, se se onkin vihonviimeisen tylsää hommaa, mutta jos nyt edes ihan hiukan tuota yläselkänsä seutua herättelis ennen Sulkavaa. Sitten vajaa puoli tuntia vaaleanpunaisella kuulalla pallottelua. Kasikiloinen tuntu aika sopivalta, tosin työntöön ei sillä saa koko kehoa mukaan, kun se on siihen hommaan liian kevyt. 12-kiloisella ei kuitenkaan tunnu vielä hyvältä tehdä ja joku oli vieny kymppikiloisen pois salilta. Päälle vielä vaakasoutua ja keskikehon herättelyä. Mun piti sitten tähän ikään asti elää, ennenkuin ihan oikeasti älysin, että tuo torso on ihan järjettömän tärkeä ihmiselle. Siis toki oon tienny, että pitää treenata korsettilihaksia juu, mutta tää juoksentelemisen aloittaminen on vieny tuon homman ihan jollekin uudelle levelille. Nyt tekee todella mieli tehdä keskivartaloharjoituksia, jotain, mitä ei kyllä valitettavasti oo tapahtunu aiemmin. Ennen sitä teki väkinäisesti istumaannousuja ja odotti, että millon nää kehtaa lopettaa. Nyt sitä tekee ihan uudella draivilla kaiken maailman pitoja sun muita. Kaikkea sitä.

Mietin siinä pää punasena salin lattialla maatessani ja kankkuja clamshellillä kiusatessani, että taidan olla aika iloinen siitä, että olen löytänyt lajin, josta oikeasti tykkään. Tai siis mitäpäs sitä oikeastaan turhaan kursailemaan, sanotaan ihan suoraan vaan: olen tainnut löytää todellisen rakkauteni! En nyt mikään ihan järkyttävä sohvapotaatti oo ikinä ollu, mutta lapsensaannin jälkeen tuli kyllä aika kohtuuton tauko kaikenlaiseen kuntoliikuntaan. En oo ikinä välittäny jumpista, salilla (siis jos sitä päätoimisesti tekee...) tulee liikaa mietittyä sitä, miltä sitä näyttää ja vertailtua muihin, jooga on kyllä kivaa, mutta sekin ehkä toimii kuitenkin parhaiten mulla täydentävänä harjoituksena. Juoksu on riittävän maanläheistä, siinä ei jaeta yhtään mitään pikavoittoja, vaan kehittyminen vaatii vuosien pyyteettömän työn. Toisaalta päämäärä ei ehkä ole se olennaisin, vaan matka. Tykkään tavallaan siitä karuudesta, mikä juoksemiseen liittyy. Kesällä juoksu on jo melkein liiankin nautinnollista, jos se siis kulkee hyvin. Helteessä hinkattu väkinäinen pakkoharjoitus nyt ei tietty paljoa mieltä lämmitä, mutta noin niinkuin yleensä luonto on niin tavattoman hehkeä just nyt, että lenkille meno on yleensä ilo. Talvella hommaan astuu mukaan muutamaa astetta enemmän asennetta: neljän metrin hanki, sadan asteen pakkanen ja räntäsade on sellainen yhdistelmä, joka saa kermapeput pysymään kotona. Olen mä itsekin kermapeppu, ei siinä mitään, tykkään erittäin paljon pysyä omalla mukavuusalueellani. Tuo epämukavissa olosuhteissa sisulla juokseminen on kuitenkin sellaista, mihin tää kermapersuskin pystyy.

Tänään oli luvassa sitten kolmen päivän treenikimaran päätteeksi MT Personal Trainingin  Tuukan ja kilpa-crossfit-harrastaja Lassen vetämä toiminnallisen harjoittelun pläjäys Väiskin tekonurmikentällä Töölössä. Oli ihan loistava ilma, aurinko helotti melkein pilvettömältä taivaalta ja oli pitkästä aikaa jopa melkein liiankin lämmin. Parin edeltävän päivän ihan napakat treenit ja eilinen reipas saunominen meinasivat jo vähän jarrutella intoa, kai suolatasapaino oli päässyt hiukan nirkoiseksi, kun meinasi tulla vähän huono olokin siinä touhussa. Onneksi tyypeillä oli nippu banaaneita mukana apinoille ja sellaisella olo korjaantuikin hetkessä. Teimme hölkkä-drilli-alkulämmittelyt, sitten kahdessa pienessä ryhmässä erilaisia juoksuharjoituksia ja kahvakuulaa. Juoksuharjoitukset olivat tällaselle peekoon ystävälle aika hämmentäviä. Tarkoituksenahan olikin antaa aivoille ja keholle uusia ärsykkeitä ja siinä kyllä onnistuttiin ihan loistavasti. Harvoin tulee lenkillä lähdettyä liikkeelle makuulta niinkuin jänis ja vielä ihan täpöllä. Tai kyllä mä siinä jäin aika laiskiaisen tasolle, mutta tulipa nyt härvättyä niitä aivoja edes. Kaavoihin kangistuneelle lenkkeilijälle nuo nopsat kiihdytykset ja erilaiset rytminvaihdokset toivat kyllä tervetullutta vaihtelua. Kahvakuulaosuus oli sitten tutumpaa kauraa, kuulan nostaminen nyt on aina kivaa, ei siinä mitään. Homma päättyi leikkimieliseen viestijuoksuun, hrrrr, että siitä tulikin flashback jostain alakoulusta. Ihan hauskaa se kyllä nyt tällä kertaa oli.

Nyt alkaa tuo hanuriosasto olla kohtalaisen jumissa, lienee aika pitää pikkusen lepopäivän tynkää. Lasketaankohan  tuplavuoro töissä lepopäiväksi..? Lasketaan tai ei, nyt on painettava julkaise-nappia, että tässä pääsee vielä nukkumaankin joskus.