Tee muille siten kuin toivoisit itsellesi tehtävän. Tätä sääntöä noudatin tänään ja vietin yli tunnin Pasilassa taputtaen käsiäni rytmikkäästi yhteen yksinäni jalkakäytävän varrella (no oli perhe mukana, mutta yläpuolisilla kallioilla piknikillä...). En oo menettänyt ainakaan omasta mielestäni kosketustani todellisuuteen, tosin tää on nyt sitten vain subjektiivinen näkemys asiasta...
Tänään juostiin kautta aikojen ensimmäinen Helsinki Half Marathon. Juoksemassa oli jokunen livetuttu ja paljon virtuaalisia pintakaasututtavia. Menin siis varta vasten saikkupäiväni ratoksi hengaamaan Itä-Pasilaan kannustaakseni puolikkaalla raatavia kanssajuoksijoita. Muistan, miten käsittämätöntä musta oli, kun jokunen toimitsija HCR:lla jaksoi taputtaa vielä meille lähes viimeisille taapertajille. Se oli ihan sairaan hienoa! Silloin päätin, että teen hitto ton ihan saman joka kerta kun kynnelle kykenen! Ja tänään kisa oli alle kilsan päässä kotoa joten no excuses. Työpäiväkin sopivasti vaihtui saikuksi tympeän angiinan takia, se on jo voiton puolella, mutta ihan kunto ei olisi taipunut vielä tuplavuoroon teholla ja otinkin kiitollisena vastaan SVA:n tälle ja huomiselle päivälle!
HHM:lla oli juoksijoita reilu kymmenesosa siitä, mitä HCR:lla. En ole oikeastaan koskaan ennen seurannu moista kisaa yleisön ominaisuudessa joten ei mitään hajua järjestelyjen toimivuudesta tai toimimattomuudesta. Ehdittiin paikalle (18,5km juomapiste) ihan hiukan reilu tunti lähdöstä ja kärkikahinat taisivat siinä säätäessä jäädä näkemättä, erityisesti pintakaasun hurjimmat juoksijat menivät huti. Kovasti oli monenlaista tyyliä siellä menijöillä, niinkuin nyt juoksutyyli jokaisella onkin yksilöllinen. Näin itse core-vajakkina ihailin vilpittömästi kärkipään juoksijoiden vahvaa ryhtiä. Kauniita päkiäaskelia näkyi monella. Että on tuota itellä vielä hiukan reenattavaa että moiseen pääsee. Vauhtiin en varmaan pääsekään, mutta jos nyt tätä ruotoonsa saisi vähän enemmän kokoon juostessa niin sekin riittäisi kyllä...
Keskittyneitä ilmeitä, sykemittarin vilkuilua, mukista juomista ties millä taktiikalla vauhdissa, kompressiosukkia. Siinä varmaan päällimmäiset. Harmittavan vähän lopulta bongasin tuttuja mutta toivottavasti oli jollekulle iloa tai lohtua siitä mein siellä olostamme! Voi kun tekisi mieli jo ilmoittautua seuraavaan skabaan, mutta kyllä tässä on vielä jaksettava vaan veivata tätä suhteellisen tylsää lihaskuntohommaa ensin. Jos Vantaalla olis tarjolla varttimaraton lokakuussa niin sen keho varmaan kestäis ilman että oikeen jalan nivelet ottaa osumaa...
Nyt on luvassa vielä reilu viikko saikkua kaikenlaisesta harjoittelusta tuon angiinan kanssa ja voi että, kun harmittaa! Soutuihin ei ole oikeasti enää kovinkaan pitkä aika ja lajiharjoittelu on kyllä ihan retuperällä! Mutta minkäs teet, streptokokki kurkussa ei paljon tartte lähteä sykettä nostattelemaan. Kehokin on vähän hölmönä, toisaalta ruoka ei yhtään maistu, esimerkiksi välipalan pystyn helposti nyt skippaamaan huomaamattani (mikä ei normaalisti ole mitenkään mahdollista...), mutta toisaalta ihan hirveästi tekisi mieli jäätelöä, karkkia, hömppää. Ole tässä nyt sitten. Hiukan istuskelen käsieni päällä, etten mene ostamaan tuolta siwasta Ben&Jerrysiä. Vaikka jäätelö normaaliin elämään kuuluukin, ei nyt ole kyllä tarkoitus kerätä enää lisää massaa...
Nyt siis jatketaan sen kärsivällisyystreenin kanssa ja hiukan jotakin venyttelyn tai mobilisaation suuntaista. Ei se Keskuspuisto karkaa minnekään, on se sali siellä vielä ensi viikollakin, souduista monet selviää ihan kylmiltään ja seuraavaan kisaan ei oo pakko ilmoittautua ennenkuin pohjatyötä on takana omasta mielestä riittävästi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti