Oho.

Kiitos, Blogger Androidille, luonnoksiin tallentuu siis vain otsikko kera asiasanojen, äskeiset runoilut katosivat kuin pieru sinne Saharaan. Eli kirjoittelin pitkät litaniat vain kadottaakseni ne sitten...

Oli sitten pääsiäispyhät, neljän päivän vapaa mummolan lihapatojen äärellä ja ihan karmea pelko tuota reilun kahden viikon kuluttua juostavaa kisaa kohtaan. Kypsyttelin pari päivää ajatusta testilenkistä ja lauantaina sitten sen kipaisin. 20,02 km ja 2h 38 min. Kilometriaika keskimäärin 7.54. Pienellä adrenaliinilla ja parilla energiageelillä olisi varmaan mennyt nopsemminkin.

Nyt on olo kuin half marathon finisherillä. Levollinen, ei pelota enää kondiksen puolesta. Jos kaikki menee hyvin eikä iske pahoinvointi, yllätysflunssa, ripuli tai muu vatsakatastrofi, pitäisi tällä kunnolla alittua tuo puolisoni mulle ilmoittautumisen yhteydessä asettama aikaraja (2.45) ihan hyvin. Noille yllätysmomenteille ei oikein itse voi tehdä mitään, mitä nyt tietty ihan kaikkein vekkuleimpia ruoka-aineita ja ylenpalttista kahvinjuontia voi vältellä juuri ennen kisaa.

Kävin juuri hakemassa GU:n geelejä matkaan tuomaan lisäpotkua. Kunto on vielä sen verran vaatimaton, että tuo 7.30...7.55 min/km-vauhti menee reippaasti vauhtikestävyyspuolelle yli aerobisen kynnyksen. Glykogeenilla pääsee ehkä hyvässä lykyssä pari tuntia, mutta sitten alkavat kyllä lihakset hyytyä. Tuo geeli antaa sellaisen pienen energiapössähdyksen, vaikka se ei kovin kauaa kestäkään. Mutta jos vaikka loppukirin saisi niiden voimalla vedettyä tai jotain. Kisaa edeltävällä viikolla luonnollisesti sellaiset itsensä turvottamiset vedellä ja hiilihydraatilla, joka väliin ylimääräinen banaani, riisiä, puuroa, jopa Profeel-kaakaota (kerrankin syystä ja hyvällä omallatunnolla, nam!). Pasta partyihin ei mun ruoansulatuksella ole asiaa ellen meinaa vierailla jokaisessa tualetissa sitten matkan varrella (anteeksi vain "grossness"!).

Mikään paikka ei edes juurikaan kipeytynyt tuosta kahdestakympistä. Totta kai puujalat siitä pariksi päiväksi sain, mutta nyt tuntuu niinkuin en olisi moista lenkkiä tehnytkään. Huono olokin iski vasta lenkin päälle syödyn makaronilaatikon jälkeen... Polvi on ok, samoin lonkka. Ei nuo askellusvirheet poistuneet ole, mutta kestävät jotenkin hallinnassa. Kaikin puolin siis asiat mallillaan täällä.

Mitäköhän sitä seuraavaksi keksisi. Sulkavan Soudut heinäkuun puolivälissä nyt tietty, mutta ne eivät tunnu sellaiselta henkilökohtaiselta tavoitteelta. Toki siinä kivunsietokykyä ja pinnaa saa kasvatettua ja noita vetäviä lihaksiakin samalla... Vauhtikestävyydessä ja laktaatin siedossa olisi aivan järjettömän paljon parantamista, mutta juuri niitä inhoan kaikkein eniten. Kai niistäkin harjoituksista voisi opetella tykkäämään... Jos olisi määrättömästi aikaa harjoitella, harkitsisin varmaan kahvakuulalla kisaamisen aloittamista, on se vaan sen verran kiva pallukka. Mutta kun näillä spekseillä ei oikein tehdä kuutta harjoitusta viikossa niin pysyköön kuula sellaisena enemmänkin casual-tuttavuutena.

Taloyhtiö ystävällisesti huolehti parilla ylimääräisellä vastikkeella, että mun ei tartte sitten personal trainer-palveluita pahemmin tässä ostella. Harmittaa, ois ollu kiva miettiä näitä juttuja yhdessä asiantuntevamman kanssa. Salillakin olisi ilmeisesti aika paljon parantamisen varaa noissa tekniikoissa, sain tärveltyä vasemman olkapääni joko toissaillan ylävartaloharjoituksessa tai eilen töissä siihen malliin, että repun selkään nostaminen tuottaa suurta vaivaa...

No, nyt siis ikäsarjalainen alkaa jo ruopia lähtökuoppia täällä. Peukkuja saa pitää, että kaikki menisi hyvin eikä iskisi mikään yskäpaskahattara ennen kisaa. Ja että ne Altran töppöset joskus rantautuisivat Suomeenkin. Tekisi jo mieli tilata Ameriikasta, mutta johan täältä hyvänen aika loppuvat viimeisetkin työpaikat, jos kukaan ei koskaan osta suomalaiselta yrittäjältä mitään...