Kahvihuoneen kalpea sairaanhoitaja.

Otsikonmukainen henkilö on asunut täällä meillä Pasilassa viime aikoina. Työpaikalla vallitsee edelleen korkea sesonki ja tekemistä riittää. Illalla väsyttää jo kahdeksan-puoli yhdeksän aikaan siihen malliin, että useimmiten kömmin vällyjen väliin samaan aikaan tuon mein melkein-kuusivuotiaan kanssa. Onneksi kohta on pääsiäinen ja listassa vähemmän töitä!

Eilen juoksin sellaisen pk-nautiskelulenkin (eli ei kolmijakoisen viikon pitkä eikä kovavauhtinen vaan se ihan peruslenkki) ja se kulki ilokseni aika kivasti. Mittariin jäi 8,5km, josta puolet leppoisaa pk-vauhtia ja loput mun toivottavasti tulevaa kisavauhtiani eli hiukan alle 8 min/km. Uusi soittolista loistavine klassikoineen (Diablon Preacher vuodelta 2004 jne...) oli ihan mahottoman hyvä ja ryyditti menoa varsin mukavasti. Nihkeen edellisviikon jälkeen eilinen oli siis kaikin puolin tosi mukava kokemus, ei tuu niin toivoton olo kun aina ei mee ihan suhkuksi koko juoksu. Ja kaikki tämä vielä huolimatta järjettömän jumisista takareiskoista, joita valmentajan sanoja muistellen kiusasin salilla tiistaina.

Tänään töistä palatessa oli kamala hinku päästä pyörittelemään kahvakuulaa. Pasilan sali oli jälleen kerran sählymatsin takia kiinni joten päädyin vähän veivailemaan tässä kotona. Hassua että aikaisen aamuherätyksen ja työpäivän päälle tekee mieli vielä urheilemaan. Aika lohdullista, on edes joskus energiaa... Nyt alkaa jo mukavasti raukaista, joudun varmaan kohta koukkaamaan pyykinripustusreissun kautta tuonne pahnoille jotta jaksan taas huomenna virkeänä kirmata työmaalle.

Aika suuri osa vapaa-ajasta tulee tällä hetkellä käytettyä tän harrastuksen parissa. Eihän liikunta nyt mikään huono harrastus ole, mutta aika usein käy mielessä, mistä kaikesta tää aika on pois. Kovin monipuolista itsensä ja muun ihmiskunnan kehittämistä tämä nyt ei kyllä ole. Toisaalta juoksu on mun meditaatiota, erityisesti kun tällä hetkellä esim. jooga ei tarjoa samaa pintaa kehon ja sielun välille. Niinkuin ruumis ja mieli tulisivat kiinni toisiinsa, niiden välissä vain ohut kalvo, jonka läpi juoksu saa hengittämään. Keho sieluun ja sielu kehoon päin. Kun ei ole muuta kuin minä, pimeä metsä, paljaat puut, askelten kevyen hakkaava rytmi, keho on niin väsynyt, ettei se jaksa enää pitää yllä tietoisen mielen jatkuvaa vuoropuhelua. Kun väsyttää, mutta samalla tietää, että tietenkin sitä jaksaa jatkaa. Jaksaa juosta koko sen kelmein valoin valaistun sepelillä ripotellun asfaltin loppuun asti. Jalat ihan tyhjiksi ja vielä senkin jälkeen.

Se on mun juoksijan mielenmaisemani tällä hetkellä. Kuulostaa ehkä kamalan synkältä, mutta siinä on sellaista jännää karuutta ja henkilökohtaisuutta, mitä kaipaan. En voisi kuvitellakaan keskustelevani mistään kenenkään kanssa silloin. Se arvo tulee juuri siitä, että juostessa elämän muu jatkuva newsfeed katkeaa vähäksi aikaa. Musiikin valkea melu peittää arkiset äänet ja sitä jaksaa jatkaa. Tietenkin jaksaa, sitkeä keho alkaa vähitellen oppia säästämään voimiaan ja jakamaan niitä niin, että jaksaa. Sitkeä, sinnikäs, urhea keho, joka askel kerrallaan kasvaa ja vahvistuu.