Edellisestä blogautuksesta onkin päässyt vierähtämään jo hyvä tovi. Suurimmaksi osaksi tämä johtuu siitä, että työvuorolistassa, joka ei sisällä arkipyhiä on suorastaan hämmentävän paljon töitä noin niinkuin 100% työaikaa tekevälle. Töissä on vielä ollut joku ihmeen high season, asiakkaita pukkaa ovista ja ikkunoista. Kun on vielä toi perhekin tossa kiin ei voi elää vain tehdäkseen työtä ja juostakseen. Erityisesti kun metrin mittaisella ihmisellä on nyt jonkinlainen transformaatiokausi meneillään, pitkään jatkunut poutainen ilmanala kotona on siis hetkeksi taas ohi... Joitakin harjoituksia olen jättänyt siis viime aikoina pois ihan silkan ekshaustion vuoksi.
Mutta on niitä harjoituksiakin tullut tehtyä. Olen juossut elämäni pisimmän lenkin viime sunnuntaina. (Ultrajuoksijat, olkaa hyvät ja skipatkaa noin seuraavat pari-kolme kappaletta kiitos...) Yhteen menoon 15 km. Minä. Oho. Eikä tullut pieneen mieleenkään lopettaa kesken. Hypätä junaan (juoksin rantaradan vartta Keskuspuiston kelirikon takia). Tai kävellä loppumatkaa. Lonkkia särki jonkin verran jo kympin kohdalla mutta kun kolotus pysyi hallittavissa, jatkoin vain matkaa. Eikä loppunu sisu eikä kantti. Eikä syke noussut. Eikä puuskututtanut.
Juoksuvauhti nyt oli luvalla sanoen aika vaatimaton. Mutta kun joka tuutista toitotetaan, että pitää_muistaa_mennä_tarpeeksi_hitaasti niin tottahan nyt teen työtä käskettyä. Ja kyllä se teknisesti juoksua oli eikä kävelyä, vaikka mm. rakas puolisoni olisi samassa ajassa käytännössä kävellyt puolitoistakertaisen matkan.
Mitä ihmettä sitä nyt sitten teen, kun aika pian ihan oikeasti pystyn köpöttämään tuolla 9 minuutin kilometrivauhdilla 21 kilometriä? En olisi vielä muutama viikko sitten uskonut tämän olevan mahdollista jo näin pian! Tässä on sulattelemista vielä toviksi. Nyt ymmärrän roiman painonpudotuksen kokeneita ihmisiä, joilla ei tahdo pää pysyä mukana kehon muutoksessa. Paino ei tosin ole pudonnut täällä, mutta ei puhuta ny siitä...
No, nyt sitten iski se ahdistus vauhtikestävyyden kanssa. Tein eilen elämäni ensimmäisen vauhtipelleilylenkin (onpas tämä ollutkin varsinaisen ikimuistoista aikaa!). Kovin oikeaoppinen se tuskin oli, koetin kipittää kovempaa ja välillä mennä täpöllä. Hassuja ilmeitä lenkkiin liittyi lähinnä tahattomasti enkä pukeutunut esimerkiksi mansikaksi, mitä lenkin nimestä olisi ehkä voinut päätellä. Tarkoituksena oli herätellä peruskestävyyshibernaatioon vaipunutta kehoa ja aukoa aika lyhyiksi pk-lenkeillä jääviä liikeratoja. Ja hyi stn, että olikin ankea herätys. Ei tarvinnut ihan hirveän pitkään kiihdyttää, kun pumppu hyppäsi melkein windstopperista läpi. Että olisi sitten tekemistä ton kaikenlaisen vauhdikkaamman menon kanssa ihan aika paljonkin. Ja sattuu niiiin paljon poistua mukavuusalueelta! Jos jotain positiivista, niin ajoittain ikäväksi äityvä heikot ulkokiertäjät-kiristyvä tensor-kiristyvä iliotibiaalijänne-kombinaatio ei vaivannut.
Seuraavaksi olisi varmaan pikku pakko tutustua omiin sykerajoihin. Olen laiskuuttani vältellyt moista hommaa tässä pari kuukautta mutta ei ehkä auta enää. Kun mittausmahdollisuuskin kuitenkin olisi... Ja tuli sitten laitettua nimi työpaikan Sulkavan Soutujen ilmoittautumislistaan. Että jos ei muuten ollut riesaa riittävästi niin sitä pääsee helteellä istumaan kuudeksi tunniksi ripsipiirakkaveneeseen persus rakoilla työkavereiden kanssa. Eli keväällä luvassa treffejä Concept2:n ja taljojen kanssa Pasilan Fixillä.
Tällaiset syvälliset kuulumiset tällä kertaa. Nyt nilkan venyttelyt, clamshellit noille ulkokiertimille ja sitten nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti