Vauhtisammakon juoksukoulun avausluennolla tiistaina Helsingissä Mäkelän koulun täpötäydessä auditoriossa opin, että sammakon mukaan juoksua on vauhti 9 minuuttia per juostu kilometri. Helpotti. Mä olen tapellut jo hyvän tovin itseni kanssa aiheesta, voiko tätä mun etenemistäni ylipäätään kutsua juoksuksi.
Musta ei ehkä koskaan tule alle 4h maratoonaria. Tai alle 2h puolimaratoonaria. (Pahoittelut kummallisista oikeinkirjoitusasuista...) En oikeastaan tällä hetkellä halua juosta nopeasti. Toki nopeammin, kuin mitä tämänhetkinen puolimaraton kolmeen tuntiin, mutta siinäpä se.
Kun aikoinaan kävin kantoliinaohjaajakurssia, kysyi opettajamme perustavanlaatuisen kysymyksen. "What is it that you want to achieve?" Mitä haluat saavuttaa. Tai mihin pyrit. Tällä hetkellä en oikein ole ihan varma, mitä se on. Vantaan puolimaraton juostaan 12.10. (Note to self, tee ilmoittautuminen vielä kun tilillä on rahaa... onneksi vuorolisiä tosin tulee vielä kuun lopussakin jos oikein tiukkaa tekee.). Sinne suuntaan niin sanotusti loppulakaisemaan reitin. Tuo sanonta on lainattu joltakin mainiolta pintakaasuttelijalta (niille teistä, jotka ette termiä tunnista, Kestävyyttä pintakaasulla 24/7, Facebook-ryhmä pintakaasuttelusta kiinnostuneille). Testilenkki Vantaata varten on tehtynä, teknisesti juoksua ainakin hyvin paljon muistuttavaa etenemistä noin 2h 55min ja 21 km. Siihen kunto riittää, ei paljoa enempään, mutta maaliin asti kuitenkin.
Toisaalta olen ihmeellisen kiitollinen, yllättynyt ja iloinen siitä, että jaksan juosta (siis edetä nopealla askeltiheydellä ja päkiän/midfootin kautta koko jalan maassa nopeasti käyttäen, tulkitsen sen juoksuksi erotuksena kävelyyn tai sprinttiin...) tuollaisen matkan. Uskollinen ja rakas keho jaksaa mun ilokseni tehdä kaikkia niitä hullutuksia, mitä milloinkin keksin sen pään menoksi. Toisaalta taas mua hävettää kertoa, että juoksin 21 kilometria kolmessa tunnissa. Tekee mieli sanoa, että eihän toi nyt mitään ollu. On ihmisiä, jotka juoksee kokomaran nopeammin. Että tää ny on vaan tällasta. Pipertelyä. Pullasorsan taaperrusta.
Että mitä sitä ny sitten ajattelisi kun oma mielikään ei ole samaa mieltä itsensä kanssa! Joku jossain random-internetissä sanoi joskus, että jos mollaa julkisesti omaa hidasta taivallustaan, loukkaa samalla niitä ihmisiä, jotka taivaltavat vielä hitaammin. Että tuo oman kolmen tunnin ajan mollaaminen mollaa vielä pahemmin niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat enemmän aikaa taivaltaakseen saman matkan. Mä olen tavallaan samaa mieltä. En tosin tarkoita mollata itseäni hitaampia. Todellakaan.
Mutta missä se on se paikka tai aika tai olotila, jota tavoitella? Onko se kaikilla juoksijoilla sama? Aika ja matkahan noin kai periaatteessa ovat kaikille samat, eksaktit, absoluuttiset. Tokikaan se, miltä ne milloinkin tuntuvat ei ole sama edes samalle ihmiselle eri päivinä. Tuo pintakaasuttelu (siis ryhmän seuraaminen) on mitä voimaannuttavinta, ilostuttavinta, kannustavinta, mutta samalla vähän hämmentävää. Meitä mahtuu ryhmään kolmen tunnin puoli- ja kokomaratoonareita. Ja kaikkea mahdollista muutakin. Mä joudun tappelemaan omien perkeleideni kanssa jatkuvasti sen suhteen, että pystyisin pitämään arvossa myös sitä omaa 21 kilometriäni.
Onneksi juoksu ei ole vain aikaa ja matkaa ja suorittamista. Ois meinaan loppunu kohtalaisen lyhyeen. Juoksu on suora tie sieluun ja sydämeen. Se on villi hullun riemu, joka pakottaa juoksemaan juuri sen yhden alamäen joka ikinen kerta töihin mennessäni (oho, menikin jo tunnustuksia-osastoon...). Se on kupliva, naurun tavalla selkäpiitä kutittava nautinto, joka kiipeää ylös kehoa kun pääsee lenkille pitkän tauon jälkeen. Se on hiljainen luonto ympärillä, valoisana kesäpäivänä ja pimeässä syysmyrskyssä. Se on polku, joka ei kysy, että meekkönää hilijoo vai kovvoo, että tästä ei sitten yli 6/km mennä. Se hyväksyy kaikki harjoitukset hyvinä harjoituksina, oli se sitten ylipainoisen sohvaperunan ensimmäinen juoksu/kävely kymmeneen vuoteen, ultraajan pikku aamumaraton tai mun keskivauhtinen nautiskeluni. Arvottamatta. Jakamatta mammonaa tai maallista kunniaa. Se on kuin armo, joka kuuluu kaikille, jotka sitä pyytävät.
Hups. Kukaan ei varmaan enää ton jälkeen jatka lukemista...
Nuf said. Ehkä mä tämän julkaistuani juhlallisesti julistan, että nopeus ei ole mulle enää ongelma. Ei kynnyskysymys, joka estäisi osallistumasta lappujuoksuun, kun oma hitaus nolottaa enkä ilkeä laittaa omaa enkä varsinkaan pintakaasun nimeä moisen loppuajan perään. Ei mitään, mikä vähentäisi omien tehtyjen harjoitusten arvoa. Ei mitään, millä mitataan ihmisen arvokkuutta. Ja sitä paitsi nopeus kyllä halutessa kasvaa harjoittelemalla. Jos ihminen itse niin haluaa. Kunhan olen yövuorokoomani potenut tältä viikolta, kääntyy uusi sivu harjoittelussa ja teen ensimmäiset Vauhtisammakon intervallit. Että katsotaan, miltä tuntuu ensi keväänä. Mutta oli se nopeus silloin mitä tahansa, se ei ole itseisarvo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti