No pain, no gain.

Olisikohan mitenkään mahdollista saada sellainen hyvin kulkeva lenkki tähän väliin? Kiitoooosss! Kolme lenkkiä tällä viikolla, kolme erittäin tahmeaa ja takkuista yritystä, millon menee etureidet hapoille, milloin sattuu lonkkaan tai ketuttaa ihan muuten vain. Oon syönyt riittävästi ja hyvälaatuista ruokaa, nukkunut liian vähän kaikista hyvistä yrityksistäni huolimatta (=vuorotyön hyvät puolet, 3 aamua putkeen...), levännyt (=keskiviikko levyttäen sohvalla ja perjantaina tietoisesta päätöksestä piirrettyjä ja popcornia lapsen kanssa lenkin sijaan) sekä venytellyt. Nojoo, eilen vedin jo sitten otsikonmukaisella ajatuksella. Että jos ei voi tuntua kivalta niin ei sitten, kai tämä vaivannäköäkin vaatii...

Ja viime yönä näin sitten unta, että sain syntymäpäivälahjaksi Helsinki City Runin osallistumisen. Kisaan oli aikaa kymmenen päivää. Että kylmiltään vain. Hipsin sitten Kaisaniemen puiston näköiselle lähtöalueelle, jossa kävin särpäisemässä pari siideriä jalallisista laseista ja säntäsin sitten matkaan. Matka oli sekoitus tavallista juoksukisaa ja jotain Extreme Runin tapaista, kaikkine maastoesteineen. Ja sitten viisivuotias kömpi päälleni ilmoittamaan, että "äiti, haliiii...". No, hän tietää näköjään, että lapsi tarvitsee keskimäärin 14 halausta päivässä kasvaakseen ja kukoistaakseen. Ehkä meen nyt tonne sohvalle halimaan tuota pörröpäätä enkä mieti enempää tän viikon saavutuksia tai saavuttamattomuuksia. Joudun ensi yöksi sairaalaan joten saattaa olla, että tänne ilmestyy jotain levottomia höpinöitä aamuyön pimeinä tunteina!

Leppoisaa pyhäpäivää!

Kärsivällisyyttä.

Kovaa treeniä, kärsivällisyydelle ainakin. Molemmat lonkat loukkaantuivat tuosta edellisestä lenkistä vähän, olivat eilen erityisesti iltaa kohti sellaset ikävänmakuiset taas tuosta ison sarvennoisen takaa. Nyt sit lepytellään ja levätään sekä kasvatetaan tahdonvoimaa. Sitäkin kun kuulemma voi treenata kuin lihasta. Ehdinkin jo miettiä, että voiko tämä nyt todella olla näin helppoa. Että yksi tekniikkaharjoitus ja bäng! Kaikki ongelmat ovat tiessään. No, ei ollut ei, eli opetellaan sopeutumaan oman kehon rajoihin. Ja luetaan toi kulttikirja jahka nää kouluhommat antaa myöten.

Auttaiskohan noi Pulsinin patukat kärsivällisyyden kasvattamisessakin... ainakin pahuksen hyvänmakuisia ovat. Tosin varsin runsasenergiaisiakin eli ihan koko ajan ei parane moisia napsia.

Nää kirjat ja patukat sun muut on sitten omiani eli en oo enkä tuu olemaan millään muotoa kaupallisesti kytketty mihinkään. Patukoista kiitos Tanjalle ja kirjasta Helsingin kaupunginkirjastolle...

14 400 askelta

Oletteko koskaan  kokeilleet juosta kymmentä kilsaa puujaloilla? Minäpäs oon enkä erityisemmin suosittele. Joku oli jossain vaiheessa (epäilen lauantain ja sunnuntain välistä yötä...) vaihtanut etureisieni paikalle metrin koivuhalot ja niillä mentiin tämänpäiväinen TV pitkä. Tunti ja kakskyt minuuttia muurahainen tallustaa viilipurkissa. Kymmenen asteen pakkasessa. Rakas puolisoni sanoisi tähän varmaan että "Paskan möivät!".

Ja nyt on sitten aivan psykedeelinen nälkä, kaks ja puoli mustapapupihviä ei tuntunu missään, varmaan herään yöllä hampaat mieheni kinkussa kiinni (viime viikonloppuna katsotun Madagascar-elokuvan hengessä)... Sinä ei viitannu ensin, siksi sinu viheliäine kommentti pyyhitään pöytäkirjasta.

Seuraavaa lenkkiä sitten vaan odotellessa. Kuva on nyt hiukan au naturel, täytyy koittaa ottaa nätimpi tässä joku päivä.

Onnellinen kyykkääjä

Kuulkaa hyvät ihmiset, jos olisi pakko valita jompikumpi, takakyykky tai suklaa, harkitsisin hyvin vakavasti takakyykkyä. Siis että jos olisi pakko ottaa toinen ja toisesta joutuisi luopumaan loppuiäkseen tai loppuvuodeksi tai hyvin_pitkäksi_aikaa. Ja se, josta luopuisin olisi siis se suklaa...

Uskalsin tänään kyykätä ekaa kertaa puoleentoista kuukauteen, piroformissyndrooman alkamisen jälkeen siis. Ja voi kehno, että se oli kivaa. Melkein parempaa kuin hyvin kulkeva juoksulenkki. Kumma juttu, mitenköhän sekin muka on edistänyt evoluutiota että ihminen saa jonkin kivan hormonipössäyksen nostaessaan jotain elotonta tankoa kehon isoilla (öö, "isoilla") lihaksilla ylös. Siis sen ymmärrän että lajin säilymisen kannalta esimerkiksi seksin tai imetyksen aiheuttamat miellyttävät hormonipöllyt ovat hyödyllisiä. Mutta että takakyykky. Kaikkea sitä.

Sas nähdä, kuinka äijän käy, voi olla, että huomenna olotila ei ole ollenkaan näin miellyttävä. (Osansa saattaa olla tän illan levottomalla ohjelmalla. Mistäköhän lähtien mun viikonlopun viettooni on kuulunut se seitinohut olotila. Siis kerran viikossa. Herranjestas.)

Hauskaa lauantai-iltaa teille kaikille muillekin, minä suuntaan toppahousut jalassa Korsoon!

Ei satu!!!

Opettelin juoksemaan. Ekan kerran vuonna 1980 ja tokan kerran eilen. Eilen mua oikeastaan opetettiin ja voe poijjaat, että siitä olikin paljon apua! En ole koskaan käynyt minkään valtakunnan juoksukoulua, ei ole ollut tarvetta (tai siis olen ainakin luullut niin) kun aiemmin juoksu on ollut sellaista hölkyn kölkyn meen-ny-tässä-sen-mitä-huvittaa. Nyt on pakko aloittaa ihan suunnitelmallinen harjoittelu. Ja se taas ei onnistu jos on kankku kipeä. Ja siihen taas auttaa, kun korjaa omalle kropalle vääränlaisen asennon.

Jos et ole vielä ollut juoksukoulussa niin mene. Minäkin menen vielä eilisen teho-opetuksen päällekin. Jos et voi/pääse/ei oo varaa/ei oo juoksukoulua lähettyvillä niin a)lyhennä askelta niin paljon että tuntuu ihan pelleltä b)oikaise lantio ja pidä ne jalat siellä muun_kehon_alla.

Kuusi viikkoa vihoitellut kannikka tuntuu ihmeen hyvältä vaikka eilen kertyi mittariin kaiken kaikkiaan 9 km. Ja vain lyhentämällä askelta, oikaisemalla se takana viistänyt pyrstö ja pitämällä ne jalat siellä alla juostessa. Tänään töihin päiväkodilta kävellessäni koetin soveltaa noita Tuukan eilisiä oppeja myös kävelyyn ja oisin valmis uskomaan että auttoi ne siihenkin. Tai sit tää plasebovaikutus on vaan ihan älyttömän voimakas. Oli miten oli, ei satu yhtään niin paljon kuin aiemmin. Kiitos ja kuittaus ja hyvää viikonloppua, nähdään Keskuspuistossa...

Iyengar on ystävä.

Jee, iyengarjooga alkoi joulutauon jälkeen! Ja voi jösses että tuo hartiarengas ei liiku enää sitäkään vähää, mitä syksyllä...

Olen harrastanut jonkin aikaa astangajoogaa joitakin vuosia sitten ja käynyt raskausaikana äitiysjoogassa. Astanga oli ...no, kaikessa militanttiudessaan aika koukuttavaa, mutta tämänhetkiseen fyysiseen kuntooni yhdistettynä turhan tapaturma-altista. Ja se äitiysjooga. Öö, ei ollu mun juttu? Mutta iyengar, se on aivan loistava täsmäkehon- ja mielenhuoltomuoto länsimaisen elämän jumiuttamalle ihmiselle. Pitäisin sitä itse asiassa kansalaisvelvollisuutena, samalla tavoin kuin jätteiden lajittelua ja julkisen liikenteen käyttöä!

Ja mitä kankun kuulumisiin tuilee, sillä siitähän tässä blogissa tällä hetkellä on kyse kun en enää viitsi päivittää persposkeni kuulumisia facebookiin päivittäin, niin edelleen jumittaa. Tosin tällä välillä en ole tehnyt asian hyväksi muuta kuin niitä lonkan täsmäavauksia (ah!) eilen siellä Annen mahtavalla tunnilla. Laitan toivoni tällä erää tämänpäiväiseen juoksutekniikkaharjoitukseen. Jos sitä oppisi kantamaan itsensä sillä tavoin, että ihme keskipersuslihasten ei tarttisi tehdä niin pirusti töitä pitääkseen tän homman edes jotenkin kasassa. Täytyy yrittää ottaa joku naama_punasena_pipo_huurussa-selfie tänne kaunistukseksi, on aika rapea pakkanen tuolla lenkkikeliksi meinaan.

Alkuviikosta kävin parilla 5-6 km kävelylenkillä, toinen meni rauhallista tahtia kaverin kanssa sauvoilla köpöttäessä (tiellä ne tikut!) ja toinen mukamas ensin hyvää ja reipasta 8,30-9 min/km kunnes, yllättäen, lonkka alkoi keljuilla enkä uskaltanut enää kiihdyttää tahtia. Positiivista tuossa oli se, että ekaa kertaa tuli kävellessä sellainen samantapainen pössis kuin juoksulenkillä. Se siis ei vaadi välttämättä kehoon joka askeleella kohdistuvaa 200kg voimaa, vaan pikemminkin mielentilan. Lohdullista.

Tällä hetkellä alan pitää tuota koko puolimaraa aika epätoivoisena ajatuksena. Toisaalta, toi toinen puoliskoni otti ja juoksi viime syksynä alle kahden tunnin noin kolmen kuukauden treenillä ja lähtötaso oli sellanen reipas kävely. Mutta Suvi, Sonja & co., saapa nähdä, nähdäänkö ollenkaan siellä 25 000 muun seassa 10.5. Ehkä tuun teitä kannustaan sinne jonnekin jos ei muuta.

Hassutteluksi meni. Ja mistä kaikki alkoi.

...siis hassutteluksi meni se, mitä tänään piti alun perin tehdä. Muutama tehtävä olisi tuossa vielä tehtävänä erikoistumisopinnoista (ammattikorkeakoulun, en siis ole erikoistuva lääkäri) ja kyllä nyt on niin, että tänään ihan mikä tahansa muu kiinnostaa enemmän kuin nuo hommat.

Meinaa mennä hassutteluksi tämä harjoittelukin. Puolisoni ystävällisesti meni ja ilmoitti minut Helsinki City Runille 10.5., kysymättä siis minulta ensin. Aikaa olisi siis nelisen kuukautta ja tekemistä ihan jonnii verran. Loppukesästä viiden vuoden tauon (sic!) jälkeen uudelleen aloittamani sunnuntailenkkeily ja -saleilu (siis vähän sinne päin hölköttely ja nosteskelu, vuorotyöläisenä en suinkaan lenkkeile säntillisesti joka sunnuntai, vaan tienaan pyhälisiäni...) pitäisi nyt muuntaa tavoitteelliseksi harjoitteluksi. Tavoitteeni on maaliin pääseminen ja suoritusmerkinnän saaminen, aikatavoitetta lähtevät hakemaan ihan muut tyypit...

Kapuloita rattaisiin heittää marras-joulukuun vaihteessa yhtäkkiä äkeytynyt oikea kankku. Ulkokiertäjälihakset, joista tunnetuin lienee kuuluisa musculus piriformis eli päärynänmuotoinen lihas, ottivat jostain, oli se sitten takakyykyn sarjaennätys tai eka reilu vauhtikestävyyslenkki, itseensä oikein urakalla. Niitä on nyt lepuutettu viisi viikkoa, venytelty sekä pumppaavin että pitkin venytyksin, rullattu foam rollerilla, viety osteopaatin hellään huomaan pariin otteeseen, varovasti jumpattu ja varovasti sekä vähemmän varovasti ulkoilutettu tuolla Keskuspuistossa. Neutraaleihin vanhanmallisiin Pulseihini (olen keräilyeräurheiluvarusteiden kuningatar!!!) on hankittu herrarouva piriformiksia ja kaikkia kavereitaan varten Solen pohjalliset korjaamaan inan verran ylipronaatiota. Lisäksi olen menossa jalkaterapeut(tiopiskelijalle budjettisyistä) arvioiduttamaan askeltani. Että missä menee pieleen ja kuinka sitä asiaa parhaiten auttaisi. Puhumattakaan MT-Personal Trainingin järkkymättömän positiivisesta ja kannustavasta Tuukasta, joka ystävällisesti lupautui mun koutsikseni ja katsastaa vielä, missä menee pieleen kun yritän juosta ja paikat kipeytyy...

Että jos näillä ei korjaannu niin saa sitten olla korjaantumatta. Sitten sopeudutaan. Mutta mitähän peijoonia sitä sitten tekee, jos ei voikaan juosta enää? Juuri kun olin päässyt sen viiden vuoden mittaisen täysliikuntakieltoni (...öh, alkuraskaudesta vuonna 2007 sain siis sellaisen ja sen_ei_ehkä_tarvinnut ihan viittä vuotta kestää, se vaan taisi vähän "jäädä päälle"...) jälkeen juoksemisen ja nostamisen makuun. Hitto. Pitääkö tässä ostaa uus fillari? Opetella vihdoin uimaan kunnolla? Mennä jumppaan? (Huu, musta ei saa jumppapirkkoa tekemälläkään!)

No. Luopuminen kuuluu elämään. Ja kun kohta, kurssikaverin päivitystä lainatakseni, olen lähempänä seitsemääkymmentä kuin syntymääni, alkaa olla jo sellainen aika elämässä, että noita luopumisia saattaa tulla vastaan. Niin ja tuo blogin nimi. Se tulee siitä, että jos nyt keväällä osallistun sille epäonniselle Helsinki City Runille (mitä vahvasti juuri tällä punaisella minuutilla epäilen!!!), niin kuulun naisten ensimmäiseen_ikäsarjaan. Minä. Ikäsarjaan. Siinä on sulattelemista!