Kahvihuoneen kalpea sairaanhoitaja.

Otsikonmukainen henkilö on asunut täällä meillä Pasilassa viime aikoina. Työpaikalla vallitsee edelleen korkea sesonki ja tekemistä riittää. Illalla väsyttää jo kahdeksan-puoli yhdeksän aikaan siihen malliin, että useimmiten kömmin vällyjen väliin samaan aikaan tuon mein melkein-kuusivuotiaan kanssa. Onneksi kohta on pääsiäinen ja listassa vähemmän töitä!

Eilen juoksin sellaisen pk-nautiskelulenkin (eli ei kolmijakoisen viikon pitkä eikä kovavauhtinen vaan se ihan peruslenkki) ja se kulki ilokseni aika kivasti. Mittariin jäi 8,5km, josta puolet leppoisaa pk-vauhtia ja loput mun toivottavasti tulevaa kisavauhtiani eli hiukan alle 8 min/km. Uusi soittolista loistavine klassikoineen (Diablon Preacher vuodelta 2004 jne...) oli ihan mahottoman hyvä ja ryyditti menoa varsin mukavasti. Nihkeen edellisviikon jälkeen eilinen oli siis kaikin puolin tosi mukava kokemus, ei tuu niin toivoton olo kun aina ei mee ihan suhkuksi koko juoksu. Ja kaikki tämä vielä huolimatta järjettömän jumisista takareiskoista, joita valmentajan sanoja muistellen kiusasin salilla tiistaina.

Tänään töistä palatessa oli kamala hinku päästä pyörittelemään kahvakuulaa. Pasilan sali oli jälleen kerran sählymatsin takia kiinni joten päädyin vähän veivailemaan tässä kotona. Hassua että aikaisen aamuherätyksen ja työpäivän päälle tekee mieli vielä urheilemaan. Aika lohdullista, on edes joskus energiaa... Nyt alkaa jo mukavasti raukaista, joudun varmaan kohta koukkaamaan pyykinripustusreissun kautta tuonne pahnoille jotta jaksan taas huomenna virkeänä kirmata työmaalle.

Aika suuri osa vapaa-ajasta tulee tällä hetkellä käytettyä tän harrastuksen parissa. Eihän liikunta nyt mikään huono harrastus ole, mutta aika usein käy mielessä, mistä kaikesta tää aika on pois. Kovin monipuolista itsensä ja muun ihmiskunnan kehittämistä tämä nyt ei kyllä ole. Toisaalta juoksu on mun meditaatiota, erityisesti kun tällä hetkellä esim. jooga ei tarjoa samaa pintaa kehon ja sielun välille. Niinkuin ruumis ja mieli tulisivat kiinni toisiinsa, niiden välissä vain ohut kalvo, jonka läpi juoksu saa hengittämään. Keho sieluun ja sielu kehoon päin. Kun ei ole muuta kuin minä, pimeä metsä, paljaat puut, askelten kevyen hakkaava rytmi, keho on niin väsynyt, ettei se jaksa enää pitää yllä tietoisen mielen jatkuvaa vuoropuhelua. Kun väsyttää, mutta samalla tietää, että tietenkin sitä jaksaa jatkaa. Jaksaa juosta koko sen kelmein valoin valaistun sepelillä ripotellun asfaltin loppuun asti. Jalat ihan tyhjiksi ja vielä senkin jälkeen.

Se on mun juoksijan mielenmaisemani tällä hetkellä. Kuulostaa ehkä kamalan synkältä, mutta siinä on sellaista jännää karuutta ja henkilökohtaisuutta, mitä kaipaan. En voisi kuvitellakaan keskustelevani mistään kenenkään kanssa silloin. Se arvo tulee juuri siitä, että juostessa elämän muu jatkuva newsfeed katkeaa vähäksi aikaa. Musiikin valkea melu peittää arkiset äänet ja sitä jaksaa jatkaa. Tietenkin jaksaa, sitkeä keho alkaa vähitellen oppia säästämään voimiaan ja jakamaan niitä niin, että jaksaa. Sitkeä, sinnikäs, urhea keho, joka askel kerrallaan kasvaa ja vahvistuu.

Identiteetin muuttumisesta ja muusta.

Edellisestä blogautuksesta onkin päässyt vierähtämään jo hyvä tovi. Suurimmaksi osaksi tämä johtuu siitä, että työvuorolistassa, joka ei sisällä arkipyhiä on suorastaan hämmentävän paljon töitä noin niinkuin 100% työaikaa tekevälle. Töissä on vielä ollut joku ihmeen high season, asiakkaita pukkaa ovista ja ikkunoista. Kun on vielä toi perhekin tossa kiin ei voi elää vain tehdäkseen työtä ja juostakseen. Erityisesti kun metrin mittaisella ihmisellä on nyt jonkinlainen transformaatiokausi meneillään, pitkään jatkunut poutainen ilmanala kotona on siis hetkeksi taas ohi... Joitakin harjoituksia olen jättänyt siis viime aikoina pois ihan silkan ekshaustion vuoksi.

Mutta on niitä harjoituksiakin tullut tehtyä. Olen juossut elämäni pisimmän lenkin viime sunnuntaina. (Ultrajuoksijat, olkaa hyvät ja skipatkaa noin seuraavat pari-kolme kappaletta kiitos...) Yhteen menoon 15 km. Minä. Oho.  Eikä tullut pieneen mieleenkään lopettaa kesken. Hypätä junaan (juoksin rantaradan vartta Keskuspuiston kelirikon takia). Tai kävellä loppumatkaa. Lonkkia särki jonkin verran jo kympin kohdalla mutta kun kolotus pysyi hallittavissa, jatkoin vain matkaa. Eikä loppunu sisu eikä kantti. Eikä syke noussut. Eikä puuskututtanut.

Juoksuvauhti nyt oli luvalla sanoen aika vaatimaton. Mutta kun joka tuutista toitotetaan, että pitää_muistaa_mennä_tarpeeksi_hitaasti niin tottahan nyt teen työtä käskettyä. Ja kyllä se teknisesti juoksua oli eikä kävelyä, vaikka mm. rakas puolisoni olisi samassa ajassa käytännössä kävellyt puolitoistakertaisen matkan.

Mitä ihmettä sitä nyt sitten teen, kun aika pian ihan oikeasti pystyn köpöttämään tuolla 9 minuutin kilometrivauhdilla 21 kilometriä? En olisi vielä muutama viikko sitten uskonut tämän olevan mahdollista jo näin pian! Tässä on sulattelemista vielä toviksi. Nyt ymmärrän roiman painonpudotuksen kokeneita ihmisiä, joilla ei tahdo pää pysyä mukana kehon muutoksessa. Paino ei tosin ole pudonnut täällä, mutta ei puhuta ny siitä...

No, nyt sitten iski se ahdistus vauhtikestävyyden kanssa. Tein eilen elämäni ensimmäisen vauhtipelleilylenkin (onpas tämä ollutkin varsinaisen ikimuistoista aikaa!). Kovin oikeaoppinen se tuskin oli, koetin kipittää kovempaa ja välillä mennä täpöllä. Hassuja ilmeitä lenkkiin liittyi lähinnä tahattomasti enkä pukeutunut esimerkiksi mansikaksi, mitä lenkin nimestä olisi ehkä voinut päätellä. Tarkoituksena oli herätellä peruskestävyyshibernaatioon vaipunutta kehoa ja aukoa aika lyhyiksi pk-lenkeillä jääviä liikeratoja. Ja hyi stn, että olikin ankea herätys. Ei tarvinnut ihan hirveän pitkään kiihdyttää, kun pumppu hyppäsi melkein windstopperista läpi. Että olisi sitten tekemistä ton kaikenlaisen vauhdikkaamman menon kanssa ihan aika paljonkin. Ja sattuu niiiin paljon poistua mukavuusalueelta! Jos jotain positiivista, niin ajoittain ikäväksi äityvä heikot ulkokiertäjät-kiristyvä tensor-kiristyvä iliotibiaalijänne-kombinaatio ei vaivannut.

Seuraavaksi olisi varmaan pikku pakko tutustua omiin sykerajoihin. Olen laiskuuttani vältellyt moista hommaa tässä pari kuukautta mutta ei ehkä auta enää. Kun mittausmahdollisuuskin kuitenkin olisi... Ja tuli sitten laitettua nimi työpaikan Sulkavan Soutujen ilmoittautumislistaan. Että jos ei muuten ollut riesaa riittävästi niin sitä pääsee helteellä istumaan kuudeksi tunniksi ripsipiirakkaveneeseen persus rakoilla työkavereiden kanssa. Eli keväällä luvassa treffejä Concept2:n ja taljojen kanssa Pasilan Fixillä.

Tällaiset syvälliset kuulumiset tällä kertaa. Nyt nilkan venyttelyt, clamshellit noille ulkokiertimille ja sitten nukkumaan.

Mä dahdoo veivaa-veivaa...

Meillä on katsottu koko perheen leffailloissa (kattilassa poppareita ja netflixistä piirrettyjä) Madagascar-sarjaa viime aikoina. Ja äiti ja poika ovat veivaa-veivanneet sen jälkeen pari viikkoa...

Tänään mua veivasivat kaksi jalkaterapeuttiopiskelijaa ja heidän opettajansa, yhteensä puolitoista tuntia. Niin siistiä! Kolme tyyppiä vääntelee jalkoja ja miettii, miks paikat kipeytyy. Itse tutkiminen oli sellaista ihan rentouttavaa, tyyppi painelee, kääntelee ja pyörittelee jalkateriä, mikään ei satu eikä tunnu ikävälle. Opiskelijarukka joutui raaputtelemaan päätään astelevynsä kanssa hyvän tovin ja minä pötkötin pritsillä ja kuuntelin munkkilatinankielisiä kommentteja, tällä sairaanhoitsu AMK-koulutuksella ymmärsin noin puolet. Saman, minkä radiologien lausunnoista. Ja NE ovat hepreaa.

Tuomioksi sain heikot ulkokiertäjät ja nilkkojen onnettoman liikkuvuuden. Kummassakaan ei sinänsä mitään uutta. Vähän venyttelyohjeita ja uuden ajan nilkan mobilisointia varten. Samalla saan sit ulkokiertäjäjumppaohjeet, mutta niitä nyt meinaan jo alkaa jumppaan, ei se ole kovin avaruustiedettä.

Ja koko lysti maksoi Metropolian jatko-opiskelijalle kokonaiset kakskymppiä. Päälle sitten Unicafessa soijabolognese, kahvia ja runkkutorttua (niin härski tuo lempinimi mutta pakko käyttää sitä silti!). Vois sitä huonomminkin vapaapäivänsä käyttää.

Aiemmin kohkasin, että ihan_kaikkien_pitäs käydä Tuukan juoksutekniikkaopetuksessa. Nyt lisään siihen visiitin jalkaterapeutin pritsille. Ajanvaraukset ti-to, googlatkaa Positia, en nyt jaksa linkittää!

Vahvoja ulkokiertäjiä ja liikkuvia nilkkoja siis vain kaikille muillekin!