Pitkän päivän matka iltaan

Mulla on hyvä duuni. Meillä on riittävästi henkilökuntaa suhteessa asiakkaisiin ja henkilökunnan keskinäinen yhteistyö sujuu hyvin. Meillä on riittävästi apuvälineitä ja tarvikkeita käytössämme ja työ useimmiten vastaa vaatimuksiltaan osaamistani (tosin, köhköh, tän väitteen paikkaansapitävyys lienee tarpeen tarkistaa kollegoilta). Työssä on ajoittain jopa älyllistä ja inhimillistä haastettakin. Tilaa meillä ei aina ole riittävästi, toinen potilashuoneistamme on toivottoman pieni, meluisa, epäergonominen ja vanhanaikainen. Onneksi välillä pääsee huilaamaan toiseen huoneeseen, jossa on enemmän tilaa ja valoa ja vähemmän meteliä.

Asia, jolla voisin heittää vesilintua on työvuorot. Meillä noudatetaan työaika-autonomiaa eli saamme itse suunnitella työvuoromme. Työvuorolistan laatija saattaa tosin joutua tekemään niihin muutoksia osaston tarpeiden mukaan. Eri ihmisille sopivat erilaiset työajat, yksi tykkää valvoa ja toinen ei suurin surminkaan tee öitä. Perheen takia suunnittelen itselleni yleensä aamuvuoropainotteisia listoja jotta saisimme viettää illat yhdessä. Asuntolainan ja remonttien takia taas teen suhteellisen paljon pyhätyötä. Lopetin juuri putken, jossa oli neljä aamua ja yksi tuplavuoro (13h) ja nyt oon ihan romuna. Nuo aikaiset aamuherätykset sotivat jotain ihmeen biologista kelloani vastaan todella pahasti. Aamuvuoroon mennessä herätys on siinä 5.30 huituvilla eli ei mitenkään poikkeuksellisen ajoissa. Silti se tekee mut hulluksi. Ja kun just tällä hetkellä en halua tehdä enempää iltatyötä perheen takia ja vihaan yövalvomista, on vaihtoehtona mennä nukkumaan iltakasilta ja kiroilla. Alaa en rupea tän asian takia vaihtamaan, vaikka joskus tekisi kyllä mieli...

Nuo aamuherätykset kiristävät pinnaa ja heikentävät perheen keskinäistä vuorovaikutusta. Ne laimentavat myös harjoittelun tehokkuutta. Mun kohdalla tosin siinä nyt ei viime viikkoina ole ollut kummempaa laimennettavaa.

Mitä tulee juoksuvaivoihin, on polvi nyt oikeastaan aika oireeton. Viime viikolla kokeilin varovasti hölkätä torstaisessa järjenvastaisessa lumipyryssä pienen lenkin enkä ottanut mitään selvää, onko tuo kipeä vai ei. Lauantaina hipsuttelin matolla vajaan puoli tuntia paljasjalkatöppösillä ja suureksi ihmetyksekseni mikään paikka ei kipeytynyt. Siis siinä matolla, myöhemmin samana päivänä takakyykyissä ripsautin etureiteni oikein urakalla...

Oikeasti se matolla jolkottelu ilman vaimennuksia sun muita tukia kengissä oli aika hassua. Polveen ei sattunut, lonkkiin ei sattunut, minnekään ei sattunut. Onhan mulla ollu mielessä pikku hiljaa siirtyä noista Asicseista kaikkine Sole-pohjallisineen kohti nolladropin kenkää ja siitä kohti minimalistikenkää. Mutta oon ajatellu, että tällä kunnolla se ei oo vielä ajankohtaista. Eikä ne nolladropin Altrat oo vielä edes tulleet Suomeen enkä välittäisi sovittelematta niitä tilata rapakon takaakaan.

Nojoo, matolla oli kiva hipsutella enkä edes kuulostanut norsulaumalta siinä (aika usein Pasilan Fixille mennessä kuulee jo pitkälle käytävään, että joku työstää matolla, JYMPS JYMPS JYMPS...). Kyykkäsin sitten vaan tosiaan noi koipeni niin kramppiin, että pitää tässä nyt sitten lepyytellä niitä varmaan ainakin huomisiltaan asti ennen seuraavaa harjoitusta.

Kisa alkaa jo tuntua aikamoiselta peikolta. En millään välittäisi lähteä matkaan ilman jonkinsorttista varmuutta omasta kunnosta. Sellasta ei nyt vaan tällä hetkellä oo saatavilla joten mennään nyt vaivojen sallimissa rajoissa ja kahtellaan, kuinka paljon vielä harjoitusta kerkeää plakkariin tulemaan. Muutama kuukausi nyt ylipäänsä on aikamoisen vaatimaton aika treenata yhtään mihinkään kisaan.

Nyt laitan tän puhelimen pois ja kaivan kouluhommat naftaliinista, pari tuntia aikaa tehdä lopputyötä eteenpäin. Parempaa viikonjatkoa ja vähemmän vaivoja teille, jotka vaivauduitte lukemaan!

Ankanjalka?

Terveisiä vaan jalkaterapiasta taas! Oon nyt käynyt kolme kertaa Metropolian Positia-klinikalla jalkaterapeuttiopiskelijan pakeilla ja ai että se on ihan törkeen nerokas hoito jalkavaivaselle wannabejuoksijalle!

Tän polven sisäsyrjän suhteen parikin lääkäriä oli eilen (duunissa siis, en käynyt kahdella eri lääkärillä!) sitä mieltä, että vaiva voisi olla pes anserinus, jänteiden yhtymäkohdan tulehdus. Kovin lievähän tää on, kipua ei levossa oo yhtään ja liikkeessäkin sen hyvin sietää, mutta tollaselle tendiniitille lienee tyypillistä, ettei se nyt ainakaan rasittamalla parane... Juossut en oo nyt viikkoon, mutta salilla oon vieraillut sitäkin tiuhempaan. Nytkin ois tarkoitus käydä polkemassa ja soutamassa pikku hiet pintaan ennen lapsen hakemista päivähoidosta. Jahka kahlaan ton taloyhtiön tilinpäätöspeedeeäf-pinon läpi.

Olen pikku hiljaa opetellut hyväksymään sen, etten taida ehtiä tän kevään City Runille harjoitella riittävästi. Mutta onpa noita kisoja tuossa syksypuolellakin, vielä en ole mihinkään ilmoittautunut, mutta jos nyt kaikki menee hyvin niin yritetään sitä puolimaraa silloin uudelleen.

Pes anserinukselle altistaa ylipronaatio ja edelleen ne heikot ulkokiertäjät, niitä on nyt jumpattu jo todella lujasti ja jumpat jatkuu edelleen. Olen vielä tällä hetkellä siinä uskossa, että tää on asia, johon voi itse vaikuttaa. Voihan se olla, että keho ei asfaltilla juoksua vaan hyväksy, mutta ihan vielä en aio antaa periksi. Parin viikon päästä pääsen juoksulabraan sinne Metropolialle filmattavaksi ja sitten pähkäillään, mikä menee pieleen ja mikä ei ihan-niin-pieleen.

Että tämmöstä. Jos joku haluaa kaveriksi vaikka Rantapuolikkaalle, niin saa ilmiantaa itsensä. Pienellä polvikonahdusvarauksella johonkin niille main olisi tarkoitus kisaan tähdätä. Jos ei ota onnistuakseen niin vaihdetaan lajia sitten. Ai niin ja sekin hyvä puoli noissa muissa kisoissa  on, että en automaattisesti joudu siellä ikäsarjaan...

Taas vastustaa.

Kävin tänään urheiluhierojalla, joka käytti 45 minuuttia pelkän oikean vastus medialiksen aukomiseen. Aika hämmentävä hoito kokonaisvaltaisempaan tottuneelle. Syy, miksi sinne menin on oikea polvi. Pyllähdin ehkä kolmisen viikkoa sitten nurin työmatkalla, tälli ei ollut kummoinen, pari kirosanaa ja matka jatkui. Turvotusta, mustelmaa tai kipua ei jälkeenpäin ollut.

Ehkä kolmisen lenkkiä sitten tuo polvi yritti vähän vihjailla, että saatanpa tässä kohta kipeytyä. Viimeisimmällä pitkällä lenkillä viime sunnuntaina se sitten sen teki. 12 km ja sellaista tylppää, varsin lievää kipua patellan alla ja sisäsyrjällä. Olin jo hankkinut etukäteen kinesioteipit patellaa tukemaan duunipaikan fysioterapeutilta, mutta ne eivät ihan riittäneet pelastamaan. Viime viikko menikin sitten salilla crossaria veivatessa ja hulvattomasti peppua ja reisiä treenaillen (tosin yövuoro kesken kaiken sotki nekin treenit).

Alun perin ajattelin, että tässä voisi olla kyse jyrkähköstä q-kulmasta, hormonikierron löystyttämistä nivelistä ja edelleen tarpeettoman heikoista lonkan seudun lihaksista. Mene ja tiedä sitten. Pientä kipua polvessa tuntuu kävellessä edelleen ja alankin pikku hiljaa valmistautua henkisesti luopumaan tuosta HCR:stä tänä vuonna. Yllättävän lujille ottaa. Tuleehan noita kisoja jos nyt niihin haluaa osallistua mutta ei oikein nyt lohduta tuo ajatus. Se oli kuitenkin mun aika isokin haasteeni, jota kohti olin menossa ihan hyvää vauhtia.

Nolottaa, että koko proggis meinaa loppua alkuunsa. Pari kuukautta ja pulska perheenemäntä on jo telakalla. Niinhän siinä käy, kun nostaa harjoitusmääriään liian ryminällä.

Eli jos polvelle ei tapahdu ihmeitä, niin tuskin osallistun tänä vuonna. Sen verran v*tuttaa, että muiden juoksua katsomaan en mene, mutta onnea matkaan toivotan niille, jotka sinne pääsevät. Joku toinen kerta sitten mukaan. Ellei siis tää vaiva parane jotenkin ihan naps vaan, mikä olis aika yllättävää.