Ei tälle oo sanoja. Kullervo-maraton 19.9.2015.

Previously in Twin Peaks: koska alkukesän puolimaralla kipeytynyt vasen polvi alkoi olla jo aika hyvin leppyny, päädyin jonkin alitajuisesti tosi pitkään jatkuneen prosessin seurauksena tekemään testilenkin elokuun lopulla. Raisun ukkosmyrskyn ryydittämä kolmekymppinen meni oikeastaan ihan  leppoisasti ja hyvin, ilman mitään vaivoja, jos lähes neljän tunnin lenkin aiheuttamaa väsymystä ei lasketa vaivaksi. Ja niinhän siinä sitten kävi, että matkaksi Kullervo-maratonille kirjattiin Feidippideen ja lukuisien juoksuidolien jalanjäljissä kokonainen.

Valmistautumistahan nyt on enemmän tai vähemmän tullut tehtyä jo lähes kaksi vuotta ja ilmoittautumisesta starttiin jäi aikaa kaksi viikkoa eli mitään ei käytännössä ollu enää tehtävissä. Valmistavan viikon iloksi onnistuin sörssimään työvuorosuunnitteluni siten, että tempaisin laittoman puolelle menneen putken (kahdelle eri työnantajalle joten en hoksannu asiaa etukäteen). Olo alkoi loppuviikosta olla jo tosi tukala. Hiilihydraattitankkaus teki väsyneeksi, tönköksi, sai pumpun tykyttämään ja puuskututti. Ajatuskin juoksemisesta tuntui lähinnä tosi huonolta vitsiltä. Lisäksi sain nauttia luulosairaudesta kaikilla herkuilla: kurkku oli kipeä ja koko akka ihan raatona. Nukahtaminen oli järjenräjäyttävästä väsymyksestä huolimatta tosi vaikeaa. Sydän hakkasi ja hikoilutti, jännitti niin hirveästi että sitä ei olis enää millään jaksanu jännittää.

Viimeisenä maraa edeltävänä päivänä tukaluus helpotti, luulosairaus kaikkosi ja takaisin normaaliin ruokavalioon palaaminen lopetti puuskuttamisen tarpeenkin. Niin helpottavaa. Aamuvuoron jälkeen käänsimme auton nokan kohti Lappeenrantaa. Nuokkumista apukuskin paikalla kuulokkeet korvissa ja niin paljon vissyä että varmasti riittää vaikka muillekin. Anoppi hoiti tulevan maratoonarin huollon ensiluokkaisesti: illalla oli tarjolla lohikiusausta, turvallista ja vatsaystävällistä ruokaa. Kalaharin suolaa hiukan sekaan. Illalla pyöriskelemään sänkyyn unta odottelemaan. Iskee holtiton horkka. Koko keho vapisee ihan hallitsemattomasti. Ehdin jo pelästyä, että kuume on nousussa, mutta kai keho purkaa stressiä tuolla vapinalla.

Aamulla 6.30 ekaluokkalainen tassuttelee viereen ja kiipeää makaamaan päälle. Eipä siinä enää uni tule, kahvia keittämään ja umpivaaleeta leipää kolme viipaletta. Aikaa on sen verran, että Etelä-Saimaasta kerkeää just otsikot katella ja pakata liivintaskuihin eväsgeelit. Juna Lappeenrannasta Joutsenoon lähtee ennen puolta kymmentä. Jo rautatieasemalla ystävällinen mies Finnish Marathon Runnersin takki päällään toivottaa onnea matkaan. Mietin, että noin pahastiko se näkyy päälle päin. Tosin eksyneen lampaan näkösenä keräilyeräjuoksukamppeissa taidan olla aika selvä tapaus...

Joutsenossa bussi odottaa junalla tulevia juoksijoita. Ystävällinen maratoonari perheineen paljastuu Pintakaasun Jukaksi. Matkalla kisakeskukseen alkaa vihmoa vettä. Yhdellä pisaralla sitä oli luvassa ihan Forecaltakin. Mutta bussista ulos astuessa ei oikein naurata. On kylmä ja tuulee silleen vähän liian kosteesti. Mutta ei auta, sisulla vaan mennään Sisyfos kun tänne asti on tultu. Urheiluhalliin, vessaan, jonottamaan juoksunumeroa ennakkoon ilmoittautuneiden tiskiltä. Uskollisesti avaan kirjekuoren ja luen kilpailuohjeita. Kylmää vettä niskaan isolla ämpärillä. Alleviivattuna lause: yli 5 tunnin juoksijoiden lähdettävä klo 10. Hei ei, en mie oo valmis vielä, auttakee nyt hyvät ihmiset! Viis minuuttia aikaa. Joku hakee paikalle Jaskan, joka päättä lähettää mut matkaan kymmenen minuuttia muiden kympiltä starttaavien perään. Äkkiä reppu narikkaan ja hätänen puhelu miehelle että vähennät sit viiskyt minuuttia ku räknäät että mihin aikaan mie niinku oisin missäki kohassa. Kysytään, että mikä loppuaika. Viis kolkyt hätäpäissäni piipitän. Jännitys lyö yli, räpellän puhelimen musatoosaa, ei onnistu, kuulokeliitäntä on p*skana joten se vaatii vakaita käsiä joita miulla ei ole. Jaska vieressä laskee sekunteja. Hädässäni muistan käynnistää Polarin vasta ehkä sadan metrin kohdalla, sentään lopetusajan arviointi menee päälle. Ei h*lvetti!!! Kuka nyt ihan_oikeesti myöhästyy neitsytmaransa lähdöstä??? Oliko se kaks täyttä kierrosta kenttää ympäri ennen reitille lähtöö? Rukoilen, että muistan oikein.

Musiikki päälle ongelmitta, kurvaan harmaan raskaan taivaan alle matkaan. Alun ylämäki lepposasti. Pitkä matka edessä. Ekaa kierrosta alle 7.30/min, suunnitelmana siis on etten päästäis vauhtia tippumaan sen rajan alle jos kaikki hyvin. Energiavarastot täynnä eikä tee mieli vielä syödä tai juoda. Eka huolto. Geeliä puoliväkisin. Hyi hitto, miks piti ottaa uutta makua, ihan karmeeta tököttiä. Pitkää suoraa. Mitään muuta tuolla ei paljoa tuntunu olevankaan. Ekat seittemän kilsaa euforiaa. Ei oo totta että tää tosiaan tapahtuu ihan oikeessa elämässä. Että voin olla täällä ja tehdä tän. Maratonlegenda Kalevi Saukkonen matkaa mun edellä, meen ohi ja toivotan tsempit.

Kääntöpuoli euforialle on pelko. Fear and loathing in Joutseno. Melkein koko eka kierros menee pelätessä. Että sakkaan, kanttaan, uuvun, että tää matka nitistää mut. Kun on vasta eka kiekka. Mitä jos meen liian kovaa? Upporikasta ja rutiköyhää. Vauhdit 7.04...7.24. Sykkeet jotain ihmeellistä mutta tässä sympatikusaktivaation tsunamissa niitä on kai turha kattoo. Puolikkaan juoksijoita pyyhältää ohi. Jouni ja Jukka hurjaa vauhtia. Toivon mielessäni siipiä kantapäihin enkan yrittäjille.

Toka kierros. Kohta alkaa Suhosen akan mara. Kolme samaa kierrosta on henkisesti paha rasti. Toista kertaa psykedeelisen kokonen tuulimylly heiluu horisontissa, toista kertaa se mun taustakuvan opastetaulu. Kahelit kannustajat huutamassa ja ilo pulppuilee sisällä. Miten paljon ihmiset voikaan auttaa ja tehdä hyvää sillä että tulevat tienposkeen viuhtomaan numerojärjestykseen laitettaville hulluille.

Puolimara. Eka kierros 2.38, ihan suunnitelmissa. Alkaa jo painaa reisissä. Huollossa kiroilen ystävällisille naisihmisille. Tosin kysyn luvan ensin. Geeliä. Suolaa. Kaipaan omaa vesisäiliötä, suu kuivuu pahasti juottojen välillä. Kaikki ylämäkeä etäisestikin muistuttava kävellen. Vauhdit juostessa pysyvät hämmentävän helposti. Reidet hyvää vauhtia betonoituvat. Ajattele Pekka Hyysaloa. Taas ne ihanat kannustajat. Hyvä SaiPa. Itkettää ja naurattaa. Rauhallisesti nyt, kohta aletaan juosta maraa. Musatoosa äkeytyy ja viritän sitä. Pintakaasun Jannelta tullu viesti. Itkettää vähän. 28 kilsaa ja 2/3 takana. Pääsen maaliin, mutta nyt aletaan katsoa loppuaikaakin. Samat kaljottelijat edelleen istumassa, jotain kannustuksentapasta örinää kuuluu, ei jaksa oikeen enää hymyilyttää yhtä paljon ku aikasemmin.

Oli puhetta miehen kanssa, että jos ehtii, niin tulee pahimpiin paikkoihin jonnekin 33 kilsaan mua kannustamaan. Lampikankaan suoralla tuttu auto ajaa ohi. En oo ehkä ikinä ollu niin kiitollinen sen Auriksen näkemisestä. Lohtu ja helpotus. Taas meinaa itkettää. Puoliso tulee kannustamaan, kuulen vain osan, mitä sanoo ja kähisen jotain sekavaa takaisin. Vauhti ennallaan ja pysyy yllä. Väsyttää, vähän vielä pelottaakin. Kymmenen kilsaa vielä edessä. Loppuaikalaskuri väläyttelee alle 5.15 aikoja ranteessa.

Se lammen kierto vielä edessä. Tuttu tummahupparinen hahmo taas edessä. Ehkä tää menee. Pyydän, että ota kuva maaliintulosta enkä taaskaan kuule vastausta. Vauhti lukittuna, ajoittain keulii jopa alle seiskan. Toisiksi viimeinen huolto, pysähdyn juomaan. Diasporalia ja loput vedet mukin pohjalta. Stellan Aamun Kuiskaus. Sanna ja Janni, teitä mä ajattelen aina kun kuuntelen tota. Annatte mulle voimaa. Sen saman Siwan luona taas. Naurattaa. Hahhah. Mitä jos meniski sieltä hakeen eväitä. Siwasäkin ja jotain. Haistattas pitkät koko maralle. Järjenköyhää touhua muutenki.

Pitkää suoraa. Vanhempi herrasmies matkaa mun rinnalla, ajoittain edellä, ajoittain takana. Taas puoliso pitkän suoran päässä. Ei ole hätää, ääni jonka kuulet on aamun kuiskaus, hiljaa se sut herättää. Kaikki on hyvin, mun tuttu rakkaani on täällä. Mieleen sekoittuu omituisella tavalla sellainen tunteiden nelikenttä, itkettää, naurattaa, tuntuu epätodelliselta. Tekee mieli potkia ja nipistellä itteensä. Oonko mä tosiaan tässä, maraa takana 36 kilsaa ja täysi rauha ja varmuus maaliinpääsystä. Ihan käsittämätöntä.

Jalat tönköt, lähentäjiin alkaa sattua, häpyliitos on varmaan napsahtanu pois paikoiltaan. Muutama hassu kilsa matkaa. Odotan kannustusjoukkoa, mutta heitä ei näy. Perheellisiä ihmisiä, tottahan heidän pitää huolehtia lapsilleen ruokaa ja antaa huomiotakin. Onkohan muuten mun lapseni odottamassa maalissa. Saan ehkä seuraa vikalle kenttäkierrokselle. Daruden Sandstorm alkaa. Tää soitetaan aina HCM:llä.

Joutsenon kirkko, voi Joutsenon kirkko, tule jo. Kaksi naista seisoo juttelemassa pyörät vierellään ja mä meen ohi, "Tule jo kiltti kirkko, mä haluan nähdä sut!". Neljänkympin kilometritolppa. Tekee mieli polvistua ja suudella sitä!

Toimitsijat on jo pakanneet kimpsunsa pois kirkon risteyksestä, kaarran alamäkeen kohti kenttää ja maalia. Ei tuu autoja. Oon varmaan kaheksan kertaa pysäyttäny koko Joutsenon liikenteen tällä reissulla, on nimittäin aika paljon tienylityksiä matkan varrella. Ei puhettakaan että juoksijat oottais, että autot menee ekana niinkuin Helsingissä joskus käy.

Vihdoin kenttä näkyy. Ei ristin sielua. Toimitsijoita virkansa puolesta. Puoliso ottamassa mun pyynnöstä valokuvia. Mihin pitää mennä?? Montako kierrosta? Mitähäh? Ei mee mikään jakeluun, mutta onneks narikka-aivoisille maaliintulijoille on törpäköistä tehty kunniakuja. Pakko pullistella Jaskalle, että täs tää viis kolkyt mara ny sit on. Maalissa, pikkusen on pakko tuulettaa, mitalissa ei oo nauhaa ja joku melkeen loukkaantuu, ku sanon, että on teil tavallisen pitkä mara tääl Etelä-Karjalassa. Kuiva paita päälle, hakemaan vähän soppaa (kyllä kannatti juosta, sai siit lautasellisen jauhelihakeittoa!).

Epätodellinen olo. Mietin että mitä tästä nyt kertos koko maailmalle. Ainoo, mitä tulee mieleen on, että ei tälle oo sanoja.

Hajatelmia.

Otsikonmukainen olotila. Eilen tuplavuoro teholla, vaikkakin onneksi sieltä leppoisammasta päästä työpäiviä. Yöunet noin klo 23-08. Ja siitä huolimatta alan tässä klo 15 maissa vasta muistaa, kuka olen ja missä maassa sitä nyt ollaan. Uhhuh.

Kokonaisrasitus on aika vekkuli juttu. Periaatteessahan tää elämä on sellaista länsimaisen helppoa laiskanpulskeaa oleilua ilman suurempia vaaroja tai kriisejä. Mutta silti tuon kehon ja erityisesti hermoston kohtaaman rasituksen kanssa saa olla aika kieli keskellä suuta melkein koko ajan. Yksikin isompi huoli kallistaa helposti mukin jos nyt ei nurin niin ainakin läikkymään asti.

Internetin ihmemaassa en oikein voi toisen ihmisen asioita julkaista, mutta muotoillaanko tämä nyt vaikka siten, että kohtasin viime viikolla yhtäkkiä hetkellisesti pienen kriisin, joka nosti huolikäyrän yli sietokyvyn pariksi päiväksi. Ja siis tilanne on nyt ohi ainakin toistaiseksi joten ei siitä sen enempää. Fysiologinen stressireaktio oli aika mielenkiintoista seurattavaa. En ole ikinä kärsinyt kummemmin lisälyöntisyydestä. Yhdistettynä kohtuullisen henkisesti kuormittavaan tuplavuoroon töissä tuo stressipiikki provosoi massiivisen kammiolisälyöntisyyden. Lisälyönnithän ovat käytännössä aina viaton ilmiö, joka saattaa olla joskus asianomaiselle kiusallinen ja siksi niitä päädytään välillä lääkitsemäänkin, mutta vaarallista sen ei pitäisi olla. Mutta kun noita ylimääräisiä paukkuja paukuttaa joka kolmannellä lyönnillä, alkaa se jo tehdä olon tukalaksi.

Lisäksi väsymys oli jotain aivan jäätävää. Mikään määrä unta ei tuntunut kuittaavan olotilaa normaaliksi tai edes kovin likelle. Kissa-allergiaksi tulkitsemani pikkuflunssa sitten iski myös ja löi omalta osaltaan lekalla päähän. Että ole siinä ny sitten...

Nyt alkaa flunssa olla ohi ja suuremmilta stressipiikeiltäkin on tällä viikolla säästytty. Miten tää nyt sitten liittyy yhtään mihinkään - no, mun fysiologian osaamiseni ei valitettavasti riitä mihinkään kauhean informatiiviseen kirjoitukseen rasituksesta ja palautumisesta, mutta se on näköjään sellainen haaste, jota ei sovi jättää huomiotta. Että pysyis balanssi vaatimusten ja valmiuksien välillä. En usko, että oon ainoa kolmevitonen perheenäiti, joka koettaa tunnollisesti suorittaa elämäänsä parhaansa mukaan. Eikä kaikki suinkaan ole mitään epämiellyttävää velvollisuuksien suorittamista, täydestä sydämestäni haluan kehittyä taitavammaksi sosiaalisissa taidoissa ja luoda perheeseen hyvää ilmapiiriä, tehdä työtäni suurella sydämellä ja vielä harrastaa suuresti rakastamaani lajia jotenkin puolitavoitteellisesti. Tavoitteen saavuttaminen ja itsensä haastaminen ja voittaminen kuitenkin ovat olennainen osa juoksuharrastusta. Nuo kaikki yhdessä on kuitenkin 1+1=3-tyyppinen yhtälö eli epätosi. Jostain kohdasta on pakko vähän tempasta mutkia suoraksi. Ja a)sen muistaminen ja b)siihen suostuminen ei aina oo helppoa.

Läskimaija on kirjoittanut levosta ja palautumisesta paljonkin. Tänään mieleen jäi vertaus harjoittelusta vesi-ilmapallona. Että liian isolla paineella mitään ei mene sisään ja liian isolla määrällä koko höskä räjähtää käsiin. Nerokas vertaus!!! Seuraavan kerran kun alan kipuilemaan sen kanssa, että en tee tarpeeksi, koetan pitää ton vesi-ilmapallon mielessä!

Just nyt alkaa olla sellanen olo, että keho saattaisi ottaa jo vastaan harjotuksen, ei mitään maksimiraastoa, mutta kuitenkin. Aamulla ei ois tullut vielä pieneen mieleenkään moinen. Onneksi on sovittuna yhteislenkki illaksi. Eikä kukaan tartte multa mitään tänään eikä huomennakaan ennen iltaa. On sit taas mistä antaa. Mutta tää opettelu levon ja palautumisen ja kaiken suhteen tulee varmaan olemaan pitkä.

Legendaarisen hirveetä eli Helsinki Half Marathon 6.6.2015

Marraskuussa 2014 lähdin soitellen sotaan peeteen koutsaamana tavoittelemaan puolikkaalla 2h 15min aikaa. Varsin moderaatti tavoite sinänsä, mutta lähtötaso oli 2h 34min joten ihan reipas parannus oli hakusessa. Ihan hirveen hyvä pössis oli, sellanen upee energinen optimismi. Talvet on olleet mulle raskaita pimeyden vuoksi koko aikuisiän eikä viime talvikaan valitettavasti tehnyt poikkeusta. Jossain maaliskuun paikkeilla päätimme sitten lopettaa harjoitusohjelman mukaan menemisen ja siirtyä vaan ilon kautta juoksemiseen. Koko talvi oli yhtä räkätautia ja mahatautia vuoron perään ja itseluottamus ei ny ollu ihan huikeimmillaan. Kun töissä ruljanssi vähän kevään myötä helpotti ja valo lisääntyi, löytyi se kadonnut kupliva ilo taas tekemiseenkin.

Kaksi viikkoa ennen kisaa testasin kisavauhtia 15 kilsalla ja se tuntui silleen rimaa hipoen pysyvän yllä. Viimenen treeni ennen koitosta oli tasan viikkoa aiemmin vedetty 5×1000m maastossa sellaista ihan mukavaa 5.30/km-tahtia. Työviikko piti ystävällisesti huolen siitä, ettei tarvinnut mitään herkistelyjä tehdä vikalla viikolla. Levätäkin kerkesin aika marginaalisesti. Jännitti voi herranjumala sentään niin hirveesti ettei mitään rajaa. Tää oli kuitenkin nyt niiiin pitkän aikavälin tavoite ja niin hiuskarvan varassa, että toteutuisiko se.

Edellisenä iltana sippasin armollisesti yhdeksältä ja nukuin niinkuin tukki aamukuuteen. Aamu oli harmoninen. Kaikki palaset olivat kohdillaan, tauoton some-livekeskustelu samassa liemessä olevien kanssa helpotti ihan hirveesti sitä patologista jännitystä ja käänsi sen sellaiseksi kutittavaksi pieneksi sisäiseksi nauruksi, joka rentoutti kivasti muuten liian kireäksi kiristyvää pallean ja vatsan seutua.

Epäuskoinen olo oli, kun astuin ulos ulko-ovesta reput olalla. Tässä sitä ny mennään. Walking straight into Mordor. Mitään ei enää kuitenkaan ollu tehtävissä ja olin varannu varman päälle aikaa siirtymiseen Finlandiatalolle. Bussiin, musiikit korville, vielä muutama hassu viesti juoksukollegoille. Volyymi kaakkoon, tinnituksesta murehdittaisiin sitten joskus...

Oli ihan huikean kaunis tyyni aamu. Kiitin itteeni jo siinä vaiheessa, että olin ottanu mini-Camelbakiin vettä ja persustaskuun pussissa harmaata merisuolaa. Tulis jossain vaiheessa varmaan ehkä vähän lämmin... Kisapaikalle, tavarat säilytykseen, pintakaasulaisten tapaamista, monia virtuaalikamuja sai nyt ihan oikeen olomuodon. Alkuverkkaamaan Töölönlahdelle. Hirveeltä tuntu ja hengästyin ihan sairaasti siitä yhdestä parinsadan metrin aukivedosta. Ei perse. Ihan karmeeta. Miten sitä muka pystyy tänään juokseen 21 kilsaa...

Perinteiset vessajonot, pari mukia Liiterin urkkaria (hyi hemmetti, ei mulla muuta) ja pikku hiljaa kohti Baanaa. Väki pakkautui pahasti pienelle alueelle, yritettiin Sonjan kanssa saada ittemme jonnekin vähän edes sinne päin oman tavoiteajan suuntaisesti. Paukkua ei kuulunu, mutta väki alkoi valumaan eteenpäin. Käveltiin varmaan kolme minuuttia ja sit yli matosta. Tallennus päälle Polarista. Se näyttää ihan päin persettä, voi itkujen kevät. Eikö mulla muka oo lihasmuistissa 6.20...6.30-vauhti? Sonja vieressä sanoo, että meet aika kovaa. Polarilla meni laskut sekasin korkeista taloista ja se näytti minuutin liikaa. Onneksi päästiin Länsilinkkiin pian ja homma alko pelata.

Täydellisen kaunis aamu, virheetön, kirkkaansininen, huikaiseva taivas, lämmin, mutta ei liian kuuma. Mulla alla kaks unelmankeveää jalkaa, syke 168 luokkaa 6.15 vauhdissa. Tää on niin parasta ikinä, niin paljon parempaa kuin mitä koskaan uskalsin toivoa! Ruuhkaa toki ajoittain ja sellasta puikkelehtimista ihmisten väleistä. Suolapussi perstaskusta ja pari kidettä suuhun, pikkusen vettä päälle. Pitkä matka edessä, pitää säilyttää homeostaasi nyt. Soittolista Spotifyssä oli pitkä, hyvä ja autto ihan hirveesti.

Ekat seittemän kilsaa oli puhdasta nautintoa. Täydellisen tasapainoinen olo, mikään ei paina, purista eikä hierrä, vatsassa ei mitään tuntemuksia. Pikku hiljaa sit alkaa pieni huolestuttava painon tunne ilmaantua etureisiin. Shit. Ei juoksua ensinnäkään millään etureisillä edes tehdä. Ja jos seiskan kohdalla painaa, se ei tarkota hyvää loppumatkaa silmällä pitäen.

Tokan juomapisteen jälkeen alko puolimara. Geeliä joka juottopisteellä, syke 170 niin elimistö ei kerkeä purkaa rasvoja energiaksi vaan sokeria on saatava. Kalasatamaan ja sieltä Hermanniin ja Arabianrantaan. Edelleen lievät betonit etureisissä mutta pärjään. This is the test of flesh and soul. Pari hyvää peesiä, joista yksi osoittautuu aika pitkäaikaiseksikin. Hanna kannustamassa ja pakko vielä kertoo, että 2.16 vauhdissa olemaan ja nou problem.

On se helvetin pitkä se Arabianrannan hiekkatieosuus. Ihan perkeleellisen pitkä. Ihan niinku juoksisit ja juoksisit etkä pääsis metriäkään eteenpäin. Väsyttää. Geeli auttaa aina sen pari kilsaa kerrallaan ja sit sitä alkaa odottaa, koska saa ottaa seuraavan. Hengitys toimii riittävän hyvin, juon pieniä kulauksia vettä repusta usein ja se helpottaa kuivaa suuta. Mikään ei oo pahasti pielessä onneksi, mutta väsyttää jo aika tosi kovasti. Vauhti pysyy yllä Polaria kattomalla. Kommentoin parillekin ihmiselle sivistyneen viehkeästi, että voi vittu että vituttaa. Ihan samaa mieltä tuntuvat hekin olevan.

Rajoitinta vastaan puskemista takana jo melkeen kaks tuntia ja sekä mieli että keho jo meinaavat käydä pykimään. Järki ei juokse ei sitten yhtään ja jalat huutaa kävelytaukoa. Vallilanlaaksossa ennen lopun ylämäkiä musatoosa lakkaa soittamasta. Pikainen riskinarvio ja joo, on hetki aikaa, yritän siristellä puhelimen vanhalta amoled-näytöltä play-näppäintä, mutta en onnistu aurinkolasit päässä siihen osumaan. Perse. Loppumatkasta olisin eniten tarvinnu sitä lohtua minkä musiikki tuo.

Kävelypätkiä alkaa tulla väliin väkisin. Se alun kevyt helppous kostautuu. Saan kuitenkin keskarin pidettyä alle tavoitteen eli 6.30. Märskyn mäki on karmee ja siellä kaks juoksijaa on nyykähtäny. Ambulanssit tulossa, tajuissaan ovat, molemmilla järkkäri kaverina siinä, ei musta heille apua oo.

Itä-Pasilan ja Konepajan nousut on karmeinta ikinä. 2.20 jänikset menee ohi. Mitä helvettiä??? En tienny heidän juoksevan bruttoa kun itse teen nettoa. Vasen pohje alkaa nykiä. Ei helvetti, nyt et kyllä kramppaa. Askel tarkasti midfootille ja heti suolaa veden kanssa alas. Ihan legendaarisen hirveetä, väsyttää niin että järki alkaa hämärtyä.

Radan varteen tullessa helpottaa. Enää ei oo nousuja edessä. Paitsi se yks joka tuli ihan puskista. En muistanu siinä sellasta olevankaan. Menee puuskutuksen puolelle. EVVK, menköön. Polarin ennustajanäyttö päälle ja sit mennään alas Diakkarin vierestä. Voi helvetti miten pitkä voi yks kilsa olla. Ei voi hirveesti vähempää kiinnostaa juosta enää helvetti metriäkään! En saa irti kunnollista loppukiriä ennenkuin viimeisellä sadalla metrillä vasta. Perhe on aidan takana ja kuulen heleän äänen huutavan hurjasti "hyvä äiti jaksa jaksa". Matosta yli ja kävelyksi. Eikä mistään saa nettoaikaa kun Polar alkaa kikkailemaan sitä ennustajaa pois päältä. Menee aika hyvä tovi ennenkuin Hanna kaivaa netistä nettoajan. 2.16,55. Adrenaliinipössiksissäni kiroilen taas niinku mikäkin rantapiru.

Juomaa, halaavia kollegoita, odotetaan ekan puolikkaansa juokseva Sari maaliin. Huikeeta. Lapsen kanssa ollessa siinä en oikeen ehdi tajuta, mitä on tapahtunut. Edellisestä ajasta lähti siis 18 minuuttia. Ei voi olla olematta tyytyväinen. Nyt kestää hetken palata takaisin todellisuuteen ja miettiä, mitä peijjoonia sitä nyt tekis. Kun käytännössä koen selättäneeni tuon 2.15 vaikka aika ei ihan siihen yltänytkään. Tällä harjottelulla ollaan tässä, ihan käsittämätöntä. Katon Finlandiatalon vessassa peiliin ja sanon itelleni, että helvetin hyvin vedetty ny kuitenki!

Sitten viime näkemän

...sitten viime näkemän on oikeastaan kaikki muuttunut 😁 No, nimi, osoite, ikä ja siviilisääty ovat ennallaan, siinäpä ne oikeastaan ovatkin!

Juoksin lokakuussa ihanan Sonjan kanssa Vantaalla käsittämättömän urheiluhengen siivittämän puolikkaan. Aika nyt ei varsinaisesti ollut mikään maailmanennätys (ja Sonja siis juoksi mun vauhtini mukaisesti, hän on hiukan mua nopsempi noin muuten), mutta parani edellinen tulos kuitenkin pari minuuttia. Ja komealla negasplitillä vielä. Vantaan jälkileijunnoissa pyysin Tuukalta, että tekiskö hän mulle ohjelman, jolla tähtäisin kesän 2015 Helsinki Half Marathonille aikatavoitteella. Ja Tuukkahan teki. Lähdin ihan loistavalla optimismilla liikenteeseen joulukuun alussa, mutta sitkeä infektiokierre selätti harjoittelua useaksi viikoksi melkein heti alkuunsa.

Talvella jouduin käymään suorastaan sovittelumenettelyssä oman itteni kanssa elämän kokonaispalapelin suhteen ja loppujen lopuksi päätimme yhteisymmärryksessä Tuukan kanssa lopettaa ns.tulosvastuullisen harjoittelun. Stressinsietokyky ei tässä vaiheessa riittänytkään tekemään kaikkea täysillä koko ajan. Aikamoinen henkinen kamppailulajihan tuo rajanveto omien vaatimusten ja kykyjen kanssa on, mutta eiköhän tuota mieltäkin voi kasvattaa vähän lihaksen tapaan.

Vantaalla juostava Aktia-cup-talvijuoksusarja opetti kohtaamaan omia kelpaamisen tai kelpaamattomuuden peikkoja ja menemään niiden kanssa pikku päiväkävelylle. Tai siis ihan kunnon raastoahan nuo kympin maantiejuoksut olivat. Ekalla kerralla sain sellaisen kannustusten vyöryn kanssajuoksijoilta ja jopa järjestelijöiltäkin, että sen voimalla juoksisi varmaan Kuolan niemimaalle ja takaisin. Että perkeleet tuli kesytettyä niillä reissuilla. Kymppi kulki maaliskuussa aika moderaattiin aikaan 1.04 ja oisko joku 15 sec päälle. Tosin seliseli-osastoon kuuluvat auenneet Sauconynnauhat just ennen vitosen kääntöpaikkaa...

Harjoittelun kanssa on vähän si o så. Periaatteessa monipuolista ja peekooykköseen painottuvaa ulkoilua on tullut tehtyä kyllä läpi talven. Ei niin paljon kuin mitä toivoin, mutta Siperia on opettanu taas tän vuorotyöhärdellin ja perheen yhdistämistä ihan urakalla. Tällä hetkellä johtoajatus on se, että niin kauan ku en lopeta, on kaikki ihan hyvin!

Huhtikuussa kevätlomalla sain plakkariin yli 60 kilsan viikonkin. Mikään paikka ei varsinaisesti prakannut, vaikka kilsat kaksinkertaistuivat entiseen nähden. Tää kyllä kuului siihen osastoon, että järki sanoo älä mene, sydän sanoo hyvin sä vedät...

Nyt ihmetellään sitten, että milläs peijoonin vauhdilla sitä uskaltaakaan lähteä HHM:ää yrittämään. Pari viikkoa sitten kulki pitkis tarkoituksella kisavauhtisempana sellaista seiskan pintaan, tosin loppua kohti kiihtyen eli tulikohan aloitettua liian varovasti. Länsiväylässä 6 km meni palleakrampin höystämänä juuri ja juuri muutaman sekunnin alle 6min/km. Siellä sitten hikisenä palellessani imuroin jonkun flunssapöpön joten vappuaaton puolimara vaihtuikin munkkikauhan varressa seisoskeluun ja ilmapallojen puhalteluun.

Kesän jälkeen elämä muuttuu toivottavasti hiukan leppoisampaan suuntaan kun aloitan osa-aikaisesti tutkimuskoordinaattorina. Kesä on muutenkin ihan parasta aikaa harjoittelulle olosuhteiden puolesta, ei tartte lähtee neljän metrin hankeen räntäsateeseen junttaamaan vaan ympärillä on rehevä vihreä luonto! Mihin syksyllä sitten pystyy ja uskaltaa, se jää vielä nähtäväksi. Olisko peruskestävyyden palkit juntattu jo niin syvälle maaperään, että saisin hakea tatuoijalta ne pienet siivet kantapäihini vai antaisinko vielä ajan kulua ja keräisin niitä hitaita kilometrejä alle. Kiirehän tässä ei ole. Paitsi tätä kirjoittaessa kun pitäis vappulounaspreppiksiin ryhtyä!

Hyvää alkavaa juoksukesää, kuomat, ja peukutetaan/halataan/moikataan kun tavataan toivottavasti monissa kisakinkereissä!

...eh, mistä peijjoonista tästä bloggerista löytyy nappi "lisää kuvateksti"??? No, i alla fall, tossa kuvassa siis my love, just meille kotiutunut AAAB, jonka bongasin paikallisesta kierrätysryhmästä 30 eurolla!!! Saa nähdä, pystyykö sillä juoksemaankin vai onko se vaan kamalan söpö ja ihana noin niinku muuten!

Piinaviikko

Kohtahan se alkaa. Viimeinen viikko ennen kisaa. Valmistava viikko. Tai piinaviikko. Viime keväänä se meni hermorauniona, niin todennäköisesti nytkin. Puolisolle oon luvannu olla kiukuttelematta tällä kertaa, täytyy nyt koittaa terhistäytyä siinä asiassa.

Kisa on Vantaan puolimaraton ja tavoitteena on tulla ehjänä ja hyvävoimaisena maaliin. Ja okei, jos ei mitään ihmeellistä tapahdu niin toiveissa olisi, ettei aikaa ihan kauheasti yli 2.45 kuluisi. Siitä kovempaan aikaan kunto ei riitä tällä hetkellä. Tää taisi nyt tulla johonkin alitajuiseen tarpeeseen tää kisa. En tainnut kehdata ilmoittautua noin vain vaan mun piti usuttaa eräs vanha hyvä tuttavani (jonka kanssa meillä on keskenään samanikäiset pojat ja tämä yhteinen harrastus) kanssani sinne. Sain siis oman henkilökohtaisen jäniksen! Jänis kylläkin on mua ihan jonkin verran nopeampi, joten häneltä aika urheiluhenkinen teko lähteä myötäjuoksemaan hitaampansa kanssa!

Oikeastaan keho ei ehkä ole nyt mitenkään ihanteellisen valmis. Tai ei sen ollut tarkoituskaan olla tätä kisaa varten, tää on nyt sellainen pitkis, joka juostaan lappu rinnassa ja sillä hyvä. Viimekeväinen oikean jalan kanssa hassuttelu valitettavasti jatkuu edelleen. Piriformissyndrooma on onneksi selätetty jo aikaa, mutta jalkaterässä edelleen kipeytyy tietty alue sisäsyrjän puolella erityisesti pitemmällä matkalla. Lisäksi pohkeet ja akillekset ovat aika herkillä, erityisesti Vauhtisammakon myötä mukaan kuvioihin tulleiden vetotreenien jälkeen. Pikku hiljaa alkaa tuntua siltä, että tätä olemista ja liikkumista voisi olla hyvä jonkun asiasta paljon tietävän ja kiinnostuneen katsoa vaikka vähän tarkemminkin. Ei tällä harrastuksella ole kuitenkaan tarkoitus pahaa itselleen tehdä, päinvastoin. Eiköhän asian hyväksi ole kuitenkin aina jotain tehtävissä.

Meitä saa mielellään tulla kannustamaan viikon kuluttua sunnuntaina! Jos joku jaksaa taputtaa käsiään mun köpöttelylleni niin lupaan kiittää henkilökohtaisesti jokaista! Ja maaliin saa tulla tuulettamaan sekä skoolaamaan minttusuklaaprofeelillä! Jos joku aivan karmea rajuilma iskee, saatan harkita Did Not Start-merkintää, mutta muuten siis lähtökarsinassa hermoillaan 12.10.

Vauhdista, nopeudesta, paniikista, mielenrauhasta. Ylipäätään kaikesta.

Vauhtisammakon juoksukoulun avausluennolla tiistaina Helsingissä Mäkelän koulun täpötäydessä auditoriossa opin, että sammakon mukaan juoksua on vauhti 9 minuuttia per juostu kilometri. Helpotti. Mä olen tapellut jo hyvän tovin itseni kanssa aiheesta, voiko tätä mun etenemistäni ylipäätään kutsua juoksuksi.

Musta ei ehkä koskaan tule alle 4h maratoonaria. Tai alle 2h puolimaratoonaria. (Pahoittelut kummallisista oikeinkirjoitusasuista...) En oikeastaan tällä hetkellä halua juosta nopeasti. Toki nopeammin, kuin mitä tämänhetkinen puolimaraton kolmeen tuntiin, mutta siinäpä se.

Kun aikoinaan kävin kantoliinaohjaajakurssia, kysyi opettajamme perustavanlaatuisen kysymyksen. "What is it that you want to achieve?" Mitä haluat saavuttaa. Tai mihin pyrit. Tällä hetkellä en oikein ole ihan varma, mitä se on. Vantaan puolimaraton juostaan 12.10. (Note to self, tee ilmoittautuminen vielä kun tilillä on rahaa... onneksi vuorolisiä tosin tulee vielä kuun lopussakin jos oikein tiukkaa tekee.). Sinne suuntaan niin sanotusti loppulakaisemaan reitin. Tuo sanonta on lainattu joltakin mainiolta pintakaasuttelijalta (niille teistä, jotka ette termiä tunnista, Kestävyyttä pintakaasulla 24/7, Facebook-ryhmä pintakaasuttelusta kiinnostuneille). Testilenkki Vantaata varten on tehtynä, teknisesti juoksua ainakin hyvin paljon muistuttavaa etenemistä noin 2h 55min ja 21 km. Siihen kunto riittää, ei paljoa enempään, mutta maaliin asti kuitenkin.

Toisaalta olen ihmeellisen kiitollinen, yllättynyt ja iloinen siitä, että jaksan juosta (siis edetä nopealla askeltiheydellä ja päkiän/midfootin kautta koko jalan maassa nopeasti käyttäen, tulkitsen sen juoksuksi erotuksena kävelyyn tai sprinttiin...) tuollaisen matkan. Uskollinen ja rakas keho jaksaa mun ilokseni tehdä kaikkia niitä hullutuksia, mitä milloinkin keksin sen pään menoksi. Toisaalta taas mua hävettää kertoa, että juoksin 21 kilometria kolmessa tunnissa. Tekee mieli sanoa, että eihän toi nyt mitään ollu. On ihmisiä, jotka juoksee kokomaran nopeammin. Että tää ny on vaan tällasta. Pipertelyä. Pullasorsan taaperrusta.

Että mitä sitä ny sitten ajattelisi kun oma mielikään ei ole samaa mieltä itsensä kanssa! Joku jossain random-internetissä sanoi joskus, että jos mollaa julkisesti omaa hidasta taivallustaan, loukkaa samalla niitä ihmisiä, jotka taivaltavat vielä hitaammin. Että tuo oman kolmen tunnin ajan mollaaminen mollaa vielä pahemmin niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat enemmän aikaa taivaltaakseen saman matkan. Mä olen tavallaan samaa mieltä. En tosin tarkoita mollata itseäni hitaampia. Todellakaan.

Mutta missä se on se paikka tai aika tai olotila, jota tavoitella? Onko se kaikilla juoksijoilla sama? Aika ja matkahan noin kai periaatteessa ovat kaikille samat, eksaktit, absoluuttiset. Tokikaan se, miltä ne milloinkin tuntuvat ei ole sama edes samalle ihmiselle eri päivinä. Tuo pintakaasuttelu (siis ryhmän seuraaminen) on mitä voimaannuttavinta, ilostuttavinta, kannustavinta, mutta samalla vähän hämmentävää. Meitä mahtuu ryhmään kolmen tunnin puoli- ja kokomaratoonareita. Ja kaikkea mahdollista muutakin. Mä joudun tappelemaan omien perkeleideni kanssa jatkuvasti sen suhteen, että pystyisin pitämään arvossa myös sitä omaa 21 kilometriäni.

Onneksi juoksu ei ole vain aikaa ja matkaa ja suorittamista. Ois meinaan loppunu kohtalaisen lyhyeen. Juoksu on suora tie sieluun ja sydämeen. Se on villi hullun riemu, joka pakottaa juoksemaan juuri sen yhden alamäen joka ikinen kerta töihin mennessäni (oho, menikin jo tunnustuksia-osastoon...). Se on kupliva, naurun tavalla selkäpiitä kutittava nautinto, joka kiipeää ylös kehoa kun pääsee lenkille pitkän tauon jälkeen. Se on hiljainen luonto ympärillä, valoisana kesäpäivänä ja pimeässä syysmyrskyssä. Se on polku, joka ei kysy, että meekkönää hilijoo vai kovvoo, että tästä ei sitten yli 6/km mennä. Se hyväksyy kaikki harjoitukset hyvinä harjoituksina, oli se sitten ylipainoisen sohvaperunan ensimmäinen juoksu/kävely kymmeneen vuoteen, ultraajan pikku aamumaraton tai mun keskivauhtinen nautiskeluni. Arvottamatta. Jakamatta mammonaa tai maallista kunniaa. Se on kuin armo, joka kuuluu kaikille, jotka sitä pyytävät.

Hups. Kukaan ei varmaan enää ton jälkeen jatka lukemista...

Nuf said. Ehkä mä tämän julkaistuani juhlallisesti julistan, että nopeus ei ole mulle enää ongelma. Ei kynnyskysymys, joka estäisi osallistumasta lappujuoksuun, kun oma hitaus nolottaa enkä ilkeä laittaa omaa enkä varsinkaan pintakaasun nimeä moisen loppuajan perään. Ei mitään, mikä vähentäisi omien tehtyjen harjoitusten arvoa. Ei mitään, millä mitataan ihmisen arvokkuutta. Ja sitä paitsi nopeus kyllä halutessa kasvaa harjoittelemalla. Jos ihminen itse niin haluaa. Kunhan olen yövuorokoomani potenut tältä viikolta, kääntyy uusi sivu harjoittelussa ja teen ensimmäiset Vauhtisammakon intervallit. Että katsotaan, miltä tuntuu ensi keväänä. Mutta  oli se nopeus silloin mitä tahansa, se ei ole itseisarvo.

Sillä välin Pasilassa.

Kesäloma on nyt vietetty, pitkä, lämmin, valoisa, tekemisen täyteinen sellainen. Kuusivuotiaan mukana oon mennyt paikkoihin, joihin en ehkä muuten olisi saanut aikaiseksi mentyä ja tehnyt asioita, joita harvoin teen. Muunmuassa istunut huvipuistovatkaimessa. Töihinpaluu sujui shokkihoidonomaisesti ja hiukan tässä on orientoitumista siihen, että seuraavan kerran lomaillaankin kolmen kuukauden kuluttua.

Ihanat, valoisat kesäillat ja rakas Keskuspuisto loputtomine polkuineen tekevät juoksulenkeistä hyvin nautinnollisia. Kypsä, pehmeä keskikesästä loppukesään taittuva lämpö hyväilee kehoa ja mieltä ja ilman tulospaineita harjoittelu on hämmentävän riemuntäyteistä. Toki kuumuus väsyttää, kympin mukamas-testilenkki menee ihan hassutteluksi ja (juomarepusta urkkajuoman) juopotteluksi, joku on yön aikana vaihtanut mun kasikiloisen kahvakuulanpoikasen kakskytkiloseen ja niin edelleen. Kaikesta huolimatta kesäloman jälkeen tuntui, että vaikka kunto sen kun vaan putoaa, jää harjoittelusta ihan tavattoman paljon niinsanotusti viivan alle. Sitä, että tuntee olevansa sopusoinnussa itsensä ja maailman kanssa. Ketä jaksaa kiinnostaa, että mä en juokse kymppiä alle tuntiin, ei minua ainakaan. Nautin siitä, mitä teen.

Tuon hehkutuksen jälkeen voikin sitten palata todellisuuteen. Altrojen sisäänajo on meneillään ja vaikuttaa siltä, että ei tässä mistään ihan parin viikon projektista ole kysymys. Onneksi en oottanutkaan nopeaa ja kitkatonta, saattaisi olla karvas pettymys! Pohkeet ja akillekset joutuvat töihin ja niiden kanssa täytyy ottaa hellästi ja askel kerrallaan nyt. Ilmoittauduin Vauhtisammakon Helsingin juoksukouluun joten tekniikkaopetusta on siellä toivottavasti luvassa. Ite kun on paha sanoa, missä kohdassa menee jontkaan tekniikan kanssa...

Tuli sitten hankittua virikettäkin tällekin syksylle. Menin moottoriturpana rehvastelemaan eräälle innokkaasti juoksua harrastavalle äitikollegalleni (tarkoittaa siis sitä, että olimme hoitovapailla yhtä aikaa...), että jos hän suostuu myötäjuoksemaan mun kanssani puolimaran 2.45, lähden ja vedän sen siihen aikaan. Ja bäng! Liemessä ollaan. Vantaa 12.10. Ilmoa tosin en oo vielä tehny, koska tuon askellusvirheestä jonkin verran nokkiinsa ottavan nilkan kanssa olisi varmaan syytä olla välit selvinä ensin. Mutta tässähän joutuu taas asennoitumaan harjoitteluunsa vähän eri tavalla. Hiukan mietityttää, millä kengällä tuonne uskaltaa lähteä, mutta eiköhän tuo matkan varrella selvinne. Mukava pieni kutka vatsanpohjassa ja sellanen vähän huumorilla höystetty pirunmoinen tsemppi täällä kyllä alkaa vallata alaa. Tästä tulee vielä hauskaa. Vaikka ihan aina ei siltä tuntuskaan, ainakaan lähtökarsinassa seistessä.