Oho.

Kiitos, Blogger Androidille, luonnoksiin tallentuu siis vain otsikko kera asiasanojen, äskeiset runoilut katosivat kuin pieru sinne Saharaan. Eli kirjoittelin pitkät litaniat vain kadottaakseni ne sitten...

Oli sitten pääsiäispyhät, neljän päivän vapaa mummolan lihapatojen äärellä ja ihan karmea pelko tuota reilun kahden viikon kuluttua juostavaa kisaa kohtaan. Kypsyttelin pari päivää ajatusta testilenkistä ja lauantaina sitten sen kipaisin. 20,02 km ja 2h 38 min. Kilometriaika keskimäärin 7.54. Pienellä adrenaliinilla ja parilla energiageelillä olisi varmaan mennyt nopsemminkin.

Nyt on olo kuin half marathon finisherillä. Levollinen, ei pelota enää kondiksen puolesta. Jos kaikki menee hyvin eikä iske pahoinvointi, yllätysflunssa, ripuli tai muu vatsakatastrofi, pitäisi tällä kunnolla alittua tuo puolisoni mulle ilmoittautumisen yhteydessä asettama aikaraja (2.45) ihan hyvin. Noille yllätysmomenteille ei oikein itse voi tehdä mitään, mitä nyt tietty ihan kaikkein vekkuleimpia ruoka-aineita ja ylenpalttista kahvinjuontia voi vältellä juuri ennen kisaa.

Kävin juuri hakemassa GU:n geelejä matkaan tuomaan lisäpotkua. Kunto on vielä sen verran vaatimaton, että tuo 7.30...7.55 min/km-vauhti menee reippaasti vauhtikestävyyspuolelle yli aerobisen kynnyksen. Glykogeenilla pääsee ehkä hyvässä lykyssä pari tuntia, mutta sitten alkavat kyllä lihakset hyytyä. Tuo geeli antaa sellaisen pienen energiapössähdyksen, vaikka se ei kovin kauaa kestäkään. Mutta jos vaikka loppukirin saisi niiden voimalla vedettyä tai jotain. Kisaa edeltävällä viikolla luonnollisesti sellaiset itsensä turvottamiset vedellä ja hiilihydraatilla, joka väliin ylimääräinen banaani, riisiä, puuroa, jopa Profeel-kaakaota (kerrankin syystä ja hyvällä omallatunnolla, nam!). Pasta partyihin ei mun ruoansulatuksella ole asiaa ellen meinaa vierailla jokaisessa tualetissa sitten matkan varrella (anteeksi vain "grossness"!).

Mikään paikka ei edes juurikaan kipeytynyt tuosta kahdestakympistä. Totta kai puujalat siitä pariksi päiväksi sain, mutta nyt tuntuu niinkuin en olisi moista lenkkiä tehnytkään. Huono olokin iski vasta lenkin päälle syödyn makaronilaatikon jälkeen... Polvi on ok, samoin lonkka. Ei nuo askellusvirheet poistuneet ole, mutta kestävät jotenkin hallinnassa. Kaikin puolin siis asiat mallillaan täällä.

Mitäköhän sitä seuraavaksi keksisi. Sulkavan Soudut heinäkuun puolivälissä nyt tietty, mutta ne eivät tunnu sellaiselta henkilökohtaiselta tavoitteelta. Toki siinä kivunsietokykyä ja pinnaa saa kasvatettua ja noita vetäviä lihaksiakin samalla... Vauhtikestävyydessä ja laktaatin siedossa olisi aivan järjettömän paljon parantamista, mutta juuri niitä inhoan kaikkein eniten. Kai niistäkin harjoituksista voisi opetella tykkäämään... Jos olisi määrättömästi aikaa harjoitella, harkitsisin varmaan kahvakuulalla kisaamisen aloittamista, on se vaan sen verran kiva pallukka. Mutta kun näillä spekseillä ei oikein tehdä kuutta harjoitusta viikossa niin pysyköön kuula sellaisena enemmänkin casual-tuttavuutena.

Taloyhtiö ystävällisesti huolehti parilla ylimääräisellä vastikkeella, että mun ei tartte sitten personal trainer-palveluita pahemmin tässä ostella. Harmittaa, ois ollu kiva miettiä näitä juttuja yhdessä asiantuntevamman kanssa. Salillakin olisi ilmeisesti aika paljon parantamisen varaa noissa tekniikoissa, sain tärveltyä vasemman olkapääni joko toissaillan ylävartaloharjoituksessa tai eilen töissä siihen malliin, että repun selkään nostaminen tuottaa suurta vaivaa...

No, nyt siis ikäsarjalainen alkaa jo ruopia lähtökuoppia täällä. Peukkuja saa pitää, että kaikki menisi hyvin eikä iskisi mikään yskäpaskahattara ennen kisaa. Ja että ne Altran töppöset joskus rantautuisivat Suomeenkin. Tekisi jo mieli tilata Ameriikasta, mutta johan täältä hyvänen aika loppuvat viimeisetkin työpaikat, jos kukaan ei koskaan osta suomalaiselta yrittäjältä mitään...

Lowered expectations

Nyt alkaa olla jo aika lailla otsikonmukaiset odotukset koko kevään suurta juoksujuhlaa kohtaan. Lowered expectationshan on MADTV-klassikko, kaiken maailman väkäleukojen ja vääräsäärien deitti-ilmoituksia, katsokaa youtubesta jos enemmän kiinnostaa.

Edit: aika pitkä postaus, jossa jonkin verran mielenkiintoista asiaa ja aika paljon turnausväsymystä. Lukekoot ketkä jaksavat ja niiltä osin, mitkä kiinnostavat!

Kävin viime keskiviikkona Metropolian liikelabrassa suurnopeuskameralla kuvattavana ja se oli, noh, aika hämmentävää, mutta myös erittäin silmiä avaavaa. Jalkaterapeuttiopiskelijat liimailivat mulle heijastinpompuloita (ks.kuva...)eri luiden päihin, jalkateriin, sääriin, alaselkään ja laittoivat alushoususillaan juoksemaan juoksumatolle, ensin paljain jaloin ja sitten perinteisillä juoksukengillä (vanha Asics Pulse, kiertojäykkä neutraali, sellanen Asicsin köyhänmiehenmalli). Koko komeus kuvattiin sitten ja analysoitiin. Tuloksena oli kaunis päkiäaskel vasemmalla, erittäin paljon vähemmän kaunis päkiäaskel oikealla ja totaalinen lantion romahdus (hip drop-hakusanalla löytänee google kuvia jos jotakuta aihe kiinnostaa) oikealla. Tämä siis paljain jaloin.

Vahvasti vaikuttaa siltä, että kaikki oikean jalan kremppani ovat siis lantioperäisiä. Lohdullista tässä on se, että ryppyillyt polvi ei liene uusi, oma itsenäinen vaivansa vaan se saa osumaa tuon lantion romahduksen seurauksena. (Ja tähän joku pakollinen Putous-vitsi tai jotain...) Niin olimme aiemminkin uumoilleet, mutta tuossa kuvauksessa se oli varsin päivänselvää.

Harmittaa, että nuo epäonniset ulkokiertäjät ovat edelleen niin heikot tai en ehkä osaa niitä käyttää oikeassa kohdassa. Johan niitä nyt on turkanen sentään jumpattu vaikka ja kuinka pitkään ja paljon. Jumppaa vaan lisää ja jotain hermoyhteyksien vahvistamista että älyävät sitten myös hoitaa sen hommansa siellä ja pitää paketin kasassa. Ettei se vasen puoli lantiota lysähdä jotain kolkyt senttiä alaspäin aina kun askel tulee oikealle jalalle.

Oon varmaan 34 vuotta elämästäni jotenkin alikäyttäny noita lihaksia ja hermoja joten pitänee varata sitä varapärettä aika paljon tähän projektiin, kun opettelee tekemään tuollaisen aika banaalin perusasian uudella tavalla...

No, mitäs sitten tapahtui, kun laitoin ne Asicsit jalkaan? Jäädyin vielä entistäkin pahemmin. Kuvitelkaa nyt itselle yllättäen pikkuhoususilleen kirkkaisiin loisteputkivaloihin kuvattaviksi juoksumatolle, saakutin rumat lenkkarinkanootit jalkaan, tää olomuoto tässä vaiheessa vuotta on muutenkin sellanen Moby Dick - valkoinen valas... (Disclaimerina on nyt pakko todeta että en sinänsä pidä rusketusta minään itseisarvona ja olen ihan suhteellisen sinut olomuotoni kanssa, mitä tuo tilanne ei vain parhaalla mahdollisella tavalla imartele ketään. Tämä siksi, että koetan karsia kaikenlaisen oma keho-vihapuheen sekä mielestäni että erityisesti täältä, koen sen velvollisuudekseni jos ei muuten niin lapsen äitinä.)

Takaisin asiaan. Ne lenkkarit ja koko se noloksi kokemani tilanne tekivät sen, etten muistanut enää pitää jalkoja juostessa siellä kehon ALLA vaan askel karkasi sellaiseksi perinteiseksi kanta-askeleksi. Siitä nyt voi olla montaa mieltä, SUL:n juoksukouluissahan opetetaan juuri tuollaista tekniikkaa, mutta jalkaterapeuteilla on käsittääkseni varsin yhteneväinen ajatus siitä, että päkiäaskellus (riittävän rauhalliseen hellään tahtiin opeteltuna) olisi ihmiskeholle paremmin hyödyksi. Tästä aiheesta saisi aikaan vaikka kuinka monta omaa postaustakin, mutta jos nyt taas palaisi asiaan... Eli askel oli kengät jalassa sellainen, mitä en toivoisi sen olevan.

Opiskelijani ohjaajana toimiva jalkaterapian lehtori Pekka Anttila oli sitä mieltä, että kengät merkittävästi vaikuttivat askeleeseen. Ja negatiivisesti. Noissa Pulseissa on muistaakseni 10 millimetrin kanta-päkiäkorotus/korkeusero (drop) joten sinänsä ostan tuon ajatuksen. Korkeadroppisella kengällä on pirun vaikeaa saada aikaan päkiäaskelta, hitaassa vauhdissa edes midfoot-askelta. Dropistakin voi taas olla montaa mieltä, valmentaja pitää sitä jalkaa suojaavana tekijänä pitkillä matkoilla, nuo jalkaterapeutit taas sabotoivana asiana. Jokainen määritelköön kantansa (ehheheh! tai kantakorotuksensa!) itse. Olen kallistumassa pikku hiljaa siihen suuntaan, että pyrin mahdollisimman vähän askelta manipuloivaan kenkään, mahdollisimman symmetriseen ja puhtaaseen askeleeseen ja olen valmis tinkimään tarvittaessa juostusta matkasta, jos yhtälön toimiminen sen vaatii.

Eli summa summarum: kenkäkauppaan mars mars. Altra zero drop-kengät ovat kuuleman mukaan rantautuneet Kamppiin joten sellaiset olisivat ostoslistalla sitten seuraavina. Nyt pitäisi vain keksiä jostain rahaa, jota EI tarvita ylimääräisiin vastikkeisiin, entisten remonttien maksamiseen, lapsen fillariin, välikausikenkiin, paljasjalkatennareihin, märkäpukuun jne jne. Pitäisköhän ruveta markkinoimaan blogia vähän terhakkaammin ja sitten kitistä korruptiotavaraa sen varjolla... (NOT, mun valituksia lukemalla tuskin kukaan innostuu mitään tavaraa hankkimaan joten näiden tarinoiden kaupallistamisella tuskin kukaan kummoisia summia hankkii!)

Tuolle kirotulle City Runille ei kenkää enää kannata alkaa vaihtamaan eli se mennään nyt konventionaalisella asicsilla. Sikäli mikäli mennään. Iski sitten flunssa ekaa kertaa syyskuun jälkeen. Olinkin koko viikon saanut huomattavaa altistusta kuusivuotiaan märkien pusujen muodossa. Lapsi kaipaa ajoittain kantamista vielä kypsässä eskari-iässäkin ja sylissä ollessa mikä voisi olla hauskempaa kuin haukata äidin nenästä ja kaikin mahdollisin tavoin muutenkin kontaminoida viaton hyvää tarkoittava kantaja flunssaviruksilla... Eli taas pidämme taukoa lenkkeilystä. Tavallaan helpottuneena, tavallaan kauhusta kankeana.

Alkaa olla jo sen verran vähän aikaa tuohon HCR:n viimeisen lähtöryhmän lähtölaukaukseen, että rimakauhu hiipii mukaan kuvioon. Pelko siitä, että en pystykään, että en jaksa juosta maaliin alle kolmen tunnin. Että joudun keskeyttämään. Tai jotain muuta vastaavaa yhtä kunniatonta... Tuo ilmeisesti kuuluu pelin henkeen ennen ensimmäistä juoksukisaa (siis peruskoulun jälkeen...). Muistan ainakin Fitness Fuhrerin (anteeksi suuri laiskuuteni linkittäjänä!)siitä kirjoittaneen. Jos kyseessä olisi 10k kisa, olisin levollisin mielin (joskin nolona tulevasta hitaahkosta nopeudestani), mutta kun nyt on kuitenkin kyseessä pisin matka, jota koskaan juosten taitan, on sellainen epämääräinen kylmä rinki havaittavissa. Ja teknsisesti siis kyseessä on todella juoksu, vaikka vauhdin puolesta esimerkiksi puolisoni kävelisi kyseisen matkan nopeammin.

Edit: Seuraavassa kappaleessa luvassa väsymyksen oksennusta, soveltunee ehkä kohtalotovereille tai muille ruuhkavuosista nauttiville? Tai jos jotakuta kiinnostaa työn, perheen, harjoituksen sun muun yhdistäminen tällaisen tavallisen pulliaisen elikkäs ei-huippu-urheilijan näkökulmasta. Nillitysvaroitus, luulen että tarvii vain nyt tilittää tää tänne bittiavaruuteen jotta helpottaa...

Ja ettei menisi liian helpoksi, on suhteellisen tiukkatahtinen kevät ruvennut toden teolla syömään naista. Töissä tilanteet vaihtelevat, välillä on ollut jopa ihan leppoisiakin päiviä niiden tiukempien välissä. Epärealistisen hämmentävä suru-uutinen, jonka viikko sitten kuulin vie myös omalta osaltaan parhaan terän mielialalta. (Livetutut: kyseessä ei ole sukulainen tai lähiystävä!) Kolme, parhaimmillaan neljä harjoitusta viikossa säällä kuin säällä, riippumatta väsymyksestä, nälästä, mielialasta tai mistään ulkoisesta yhdistettynä 100% kolmivuorotyöhön takaavat sen, ettei vapaa-ajan ongelmia tule. Lapsi on useamman kerran pyytänyt sydäntäsärkevästi, että äiti ÄLÄ lähde lenkille, ei sun oo pakko mennä sinne juoksukilpailuun. Ihan järjenköyhää hommaa tämä. Ja en edes harjoittele paljon (lue:riittävästi...)! Jos tähtäisin johonkin loppuaikaan, pitäisi harjoitella paljon kovempaa. Siis_miten_ihmiset _sen_tekevät?

Aamuvuoroon klo 7.30:ksi, heti töiden perään lapsen haku (tunnin proggis sillä emme mahtuneet aikanaan tuohon lähipäiväkotiin), kiukun vastaanottamista, huolehtimista ettei lapsi esim.tapata itseään liikenteessä matkalla kotiin, päivällisen suunnittelua, tarvittaessa kaupassakäynti, ruoanlaitto, tarvittaessa lapsen omalla pihalla sattuneiden konfliktien selvittelyä, pöydän kattaminen, jossain vaiheessa itselle jotain nestemäistä huiviin pahimpaan nälkään, mies tulee lenkiltä suoraan ruokapöytään ja läpsystä vaihto, lenkkikamppeet niskaan ja tunniksi Keskuspuistoon, kotiin n klo 19.15, vihdoin ruokaa, kuuma suihku, äkkiä lapselle iltapalan laittoon ja lukemaan iltasatua. Jos vielä kasin jälkeen jaksaa, niin ulkokiertäjäjumpat ja venyttely. Ja äkkiä itse nukkumaan, että jaksaa herätä seuraavana aamuna uuteen kierrokseen...

Huokaus. Koetan etsiskellä jotain uutta asennetta tai ajattelutapaa nyt tähän hommaan. Pakkotahtinen elämä ei oikein pidemmän päälle paranna hyvinvointia. Enkä haluaisi pelkästään sen halvatun kilpailun takia juosta vaan siksi, että onhan se nyt hyvänen aika kivaa ja parantaa sitä hyvinvointia.

Ehkä tää flunssa oli nyt sellainen pakkopysähdys. Kun kerran en flunssaisena harjoittele, niin keho älysi, mikä kortti sen pitää pelata saadakseen mut pysähtymään hetkeksi. Ehkä kisaan valmistautuminen ei oo mun juttu. Se stressaa nyt jotenkin kohtuuttoman paljon. Osallistua aion ellei nyt enää tule mitään yllätyksiä, uusia jalkavaivoja tai pitkittynyttä flunssaa. Olisi kiva mennä, jos olisi parempi kondis ja tietäisi pystyvänsä juoksemaan jonkin järkevän ajan, nyt lähinnä nolottaa tää oma kolmen tunnin vauhti.

No niin, nillitys sikseen ja eteenpäin, sano mummo lumessa. Käyvvää kokeilemassa kisaa ni sittenhä sen tietää, sopiiko se itelle vai ei. Ja pari kuukautta harjoittelua on kuitenkin aika vähän, vuoden kuluttua on taas eri tilanne, mikä ikinä onkaan.