Previously in Twin Peaks: koska alkukesän puolimaralla kipeytynyt vasen polvi alkoi olla jo aika hyvin leppyny, päädyin jonkin alitajuisesti tosi pitkään jatkuneen prosessin seurauksena tekemään testilenkin elokuun lopulla. Raisun ukkosmyrskyn ryydittämä kolmekymppinen meni oikeastaan ihan leppoisasti ja hyvin, ilman mitään vaivoja, jos lähes neljän tunnin lenkin aiheuttamaa väsymystä ei lasketa vaivaksi. Ja niinhän siinä sitten kävi, että matkaksi Kullervo-maratonille kirjattiin Feidippideen ja lukuisien juoksuidolien jalanjäljissä kokonainen.
Valmistautumistahan nyt on enemmän tai vähemmän tullut tehtyä jo lähes kaksi vuotta ja ilmoittautumisesta starttiin jäi aikaa kaksi viikkoa eli mitään ei käytännössä ollu enää tehtävissä. Valmistavan viikon iloksi onnistuin sörssimään työvuorosuunnitteluni siten, että tempaisin laittoman puolelle menneen putken (kahdelle eri työnantajalle joten en hoksannu asiaa etukäteen). Olo alkoi loppuviikosta olla jo tosi tukala. Hiilihydraattitankkaus teki väsyneeksi, tönköksi, sai pumpun tykyttämään ja puuskututti. Ajatuskin juoksemisesta tuntui lähinnä tosi huonolta vitsiltä. Lisäksi sain nauttia luulosairaudesta kaikilla herkuilla: kurkku oli kipeä ja koko akka ihan raatona. Nukahtaminen oli järjenräjäyttävästä väsymyksestä huolimatta tosi vaikeaa. Sydän hakkasi ja hikoilutti, jännitti niin hirveästi että sitä ei olis enää millään jaksanu jännittää.
Viimeisenä maraa edeltävänä päivänä tukaluus helpotti, luulosairaus kaikkosi ja takaisin normaaliin ruokavalioon palaaminen lopetti puuskuttamisen tarpeenkin. Niin helpottavaa. Aamuvuoron jälkeen käänsimme auton nokan kohti Lappeenrantaa. Nuokkumista apukuskin paikalla kuulokkeet korvissa ja niin paljon vissyä että varmasti riittää vaikka muillekin. Anoppi hoiti tulevan maratoonarin huollon ensiluokkaisesti: illalla oli tarjolla lohikiusausta, turvallista ja vatsaystävällistä ruokaa. Kalaharin suolaa hiukan sekaan. Illalla pyöriskelemään sänkyyn unta odottelemaan. Iskee holtiton horkka. Koko keho vapisee ihan hallitsemattomasti. Ehdin jo pelästyä, että kuume on nousussa, mutta kai keho purkaa stressiä tuolla vapinalla.
Aamulla 6.30 ekaluokkalainen tassuttelee viereen ja kiipeää makaamaan päälle. Eipä siinä enää uni tule, kahvia keittämään ja umpivaaleeta leipää kolme viipaletta. Aikaa on sen verran, että Etelä-Saimaasta kerkeää just otsikot katella ja pakata liivintaskuihin eväsgeelit. Juna Lappeenrannasta Joutsenoon lähtee ennen puolta kymmentä. Jo rautatieasemalla ystävällinen mies Finnish Marathon Runnersin takki päällään toivottaa onnea matkaan. Mietin, että noin pahastiko se näkyy päälle päin. Tosin eksyneen lampaan näkösenä keräilyeräjuoksukamppeissa taidan olla aika selvä tapaus...
Joutsenossa bussi odottaa junalla tulevia juoksijoita. Ystävällinen maratoonari perheineen paljastuu Pintakaasun Jukaksi. Matkalla kisakeskukseen alkaa vihmoa vettä. Yhdellä pisaralla sitä oli luvassa ihan Forecaltakin. Mutta bussista ulos astuessa ei oikein naurata. On kylmä ja tuulee silleen vähän liian kosteesti. Mutta ei auta, sisulla vaan mennään Sisyfos kun tänne asti on tultu. Urheiluhalliin, vessaan, jonottamaan juoksunumeroa ennakkoon ilmoittautuneiden tiskiltä. Uskollisesti avaan kirjekuoren ja luen kilpailuohjeita. Kylmää vettä niskaan isolla ämpärillä. Alleviivattuna lause: yli 5 tunnin juoksijoiden lähdettävä klo 10. Hei ei, en mie oo valmis vielä, auttakee nyt hyvät ihmiset! Viis minuuttia aikaa. Joku hakee paikalle Jaskan, joka päättä lähettää mut matkaan kymmenen minuuttia muiden kympiltä starttaavien perään. Äkkiä reppu narikkaan ja hätänen puhelu miehelle että vähennät sit viiskyt minuuttia ku räknäät että mihin aikaan mie niinku oisin missäki kohassa. Kysytään, että mikä loppuaika. Viis kolkyt hätäpäissäni piipitän. Jännitys lyö yli, räpellän puhelimen musatoosaa, ei onnistu, kuulokeliitäntä on p*skana joten se vaatii vakaita käsiä joita miulla ei ole. Jaska vieressä laskee sekunteja. Hädässäni muistan käynnistää Polarin vasta ehkä sadan metrin kohdalla, sentään lopetusajan arviointi menee päälle. Ei h*lvetti!!! Kuka nyt ihan_oikeesti myöhästyy neitsytmaransa lähdöstä??? Oliko se kaks täyttä kierrosta kenttää ympäri ennen reitille lähtöö? Rukoilen, että muistan oikein.
Musiikki päälle ongelmitta, kurvaan harmaan raskaan taivaan alle matkaan. Alun ylämäki lepposasti. Pitkä matka edessä. Ekaa kierrosta alle 7.30/min, suunnitelmana siis on etten päästäis vauhtia tippumaan sen rajan alle jos kaikki hyvin. Energiavarastot täynnä eikä tee mieli vielä syödä tai juoda. Eka huolto. Geeliä puoliväkisin. Hyi hitto, miks piti ottaa uutta makua, ihan karmeeta tököttiä. Pitkää suoraa. Mitään muuta tuolla ei paljoa tuntunu olevankaan. Ekat seittemän kilsaa euforiaa. Ei oo totta että tää tosiaan tapahtuu ihan oikeessa elämässä. Että voin olla täällä ja tehdä tän. Maratonlegenda Kalevi Saukkonen matkaa mun edellä, meen ohi ja toivotan tsempit.
Kääntöpuoli euforialle on pelko. Fear and loathing in Joutseno. Melkein koko eka kierros menee pelätessä. Että sakkaan, kanttaan, uuvun, että tää matka nitistää mut. Kun on vasta eka kiekka. Mitä jos meen liian kovaa? Upporikasta ja rutiköyhää. Vauhdit 7.04...7.24. Sykkeet jotain ihmeellistä mutta tässä sympatikusaktivaation tsunamissa niitä on kai turha kattoo. Puolikkaan juoksijoita pyyhältää ohi. Jouni ja Jukka hurjaa vauhtia. Toivon mielessäni siipiä kantapäihin enkan yrittäjille.
Toka kierros. Kohta alkaa Suhosen akan mara. Kolme samaa kierrosta on henkisesti paha rasti. Toista kertaa psykedeelisen kokonen tuulimylly heiluu horisontissa, toista kertaa se mun taustakuvan opastetaulu. Kahelit kannustajat huutamassa ja ilo pulppuilee sisällä. Miten paljon ihmiset voikaan auttaa ja tehdä hyvää sillä että tulevat tienposkeen viuhtomaan numerojärjestykseen laitettaville hulluille.
Puolimara. Eka kierros 2.38, ihan suunnitelmissa. Alkaa jo painaa reisissä. Huollossa kiroilen ystävällisille naisihmisille. Tosin kysyn luvan ensin. Geeliä. Suolaa. Kaipaan omaa vesisäiliötä, suu kuivuu pahasti juottojen välillä. Kaikki ylämäkeä etäisestikin muistuttava kävellen. Vauhdit juostessa pysyvät hämmentävän helposti. Reidet hyvää vauhtia betonoituvat. Ajattele Pekka Hyysaloa. Taas ne ihanat kannustajat. Hyvä SaiPa. Itkettää ja naurattaa. Rauhallisesti nyt, kohta aletaan juosta maraa. Musatoosa äkeytyy ja viritän sitä. Pintakaasun Jannelta tullu viesti. Itkettää vähän. 28 kilsaa ja 2/3 takana. Pääsen maaliin, mutta nyt aletaan katsoa loppuaikaakin. Samat kaljottelijat edelleen istumassa, jotain kannustuksentapasta örinää kuuluu, ei jaksa oikeen enää hymyilyttää yhtä paljon ku aikasemmin.
Oli puhetta miehen kanssa, että jos ehtii, niin tulee pahimpiin paikkoihin jonnekin 33 kilsaan mua kannustamaan. Lampikankaan suoralla tuttu auto ajaa ohi. En oo ehkä ikinä ollu niin kiitollinen sen Auriksen näkemisestä. Lohtu ja helpotus. Taas meinaa itkettää. Puoliso tulee kannustamaan, kuulen vain osan, mitä sanoo ja kähisen jotain sekavaa takaisin. Vauhti ennallaan ja pysyy yllä. Väsyttää, vähän vielä pelottaakin. Kymmenen kilsaa vielä edessä. Loppuaikalaskuri väläyttelee alle 5.15 aikoja ranteessa.
Se lammen kierto vielä edessä. Tuttu tummahupparinen hahmo taas edessä. Ehkä tää menee. Pyydän, että ota kuva maaliintulosta enkä taaskaan kuule vastausta. Vauhti lukittuna, ajoittain keulii jopa alle seiskan. Toisiksi viimeinen huolto, pysähdyn juomaan. Diasporalia ja loput vedet mukin pohjalta. Stellan Aamun Kuiskaus. Sanna ja Janni, teitä mä ajattelen aina kun kuuntelen tota. Annatte mulle voimaa. Sen saman Siwan luona taas. Naurattaa. Hahhah. Mitä jos meniski sieltä hakeen eväitä. Siwasäkin ja jotain. Haistattas pitkät koko maralle. Järjenköyhää touhua muutenki.
Pitkää suoraa. Vanhempi herrasmies matkaa mun rinnalla, ajoittain edellä, ajoittain takana. Taas puoliso pitkän suoran päässä. Ei ole hätää, ääni jonka kuulet on aamun kuiskaus, hiljaa se sut herättää. Kaikki on hyvin, mun tuttu rakkaani on täällä. Mieleen sekoittuu omituisella tavalla sellainen tunteiden nelikenttä, itkettää, naurattaa, tuntuu epätodelliselta. Tekee mieli potkia ja nipistellä itteensä. Oonko mä tosiaan tässä, maraa takana 36 kilsaa ja täysi rauha ja varmuus maaliinpääsystä. Ihan käsittämätöntä.
Jalat tönköt, lähentäjiin alkaa sattua, häpyliitos on varmaan napsahtanu pois paikoiltaan. Muutama hassu kilsa matkaa. Odotan kannustusjoukkoa, mutta heitä ei näy. Perheellisiä ihmisiä, tottahan heidän pitää huolehtia lapsilleen ruokaa ja antaa huomiotakin. Onkohan muuten mun lapseni odottamassa maalissa. Saan ehkä seuraa vikalle kenttäkierrokselle. Daruden Sandstorm alkaa. Tää soitetaan aina HCM:llä.
Joutsenon kirkko, voi Joutsenon kirkko, tule jo. Kaksi naista seisoo juttelemassa pyörät vierellään ja mä meen ohi, "Tule jo kiltti kirkko, mä haluan nähdä sut!". Neljänkympin kilometritolppa. Tekee mieli polvistua ja suudella sitä!
Toimitsijat on jo pakanneet kimpsunsa pois kirkon risteyksestä, kaarran alamäkeen kohti kenttää ja maalia. Ei tuu autoja. Oon varmaan kaheksan kertaa pysäyttäny koko Joutsenon liikenteen tällä reissulla, on nimittäin aika paljon tienylityksiä matkan varrella. Ei puhettakaan että juoksijat oottais, että autot menee ekana niinkuin Helsingissä joskus käy.
Vihdoin kenttä näkyy. Ei ristin sielua. Toimitsijoita virkansa puolesta. Puoliso ottamassa mun pyynnöstä valokuvia. Mihin pitää mennä?? Montako kierrosta? Mitähäh? Ei mee mikään jakeluun, mutta onneks narikka-aivoisille maaliintulijoille on törpäköistä tehty kunniakuja. Pakko pullistella Jaskalle, että täs tää viis kolkyt mara ny sit on. Maalissa, pikkusen on pakko tuulettaa, mitalissa ei oo nauhaa ja joku melkeen loukkaantuu, ku sanon, että on teil tavallisen pitkä mara tääl Etelä-Karjalassa. Kuiva paita päälle, hakemaan vähän soppaa (kyllä kannatti juosta, sai siit lautasellisen jauhelihakeittoa!).
Epätodellinen olo. Mietin että mitä tästä nyt kertos koko maailmalle. Ainoo, mitä tulee mieleen on, että ei tälle oo sanoja.
