Otsikonmukainen olotila. Eilen tuplavuoro teholla, vaikkakin onneksi sieltä leppoisammasta päästä työpäiviä. Yöunet noin klo 23-08. Ja siitä huolimatta alan tässä klo 15 maissa vasta muistaa, kuka olen ja missä maassa sitä nyt ollaan. Uhhuh.
Kokonaisrasitus on aika vekkuli juttu. Periaatteessahan tää elämä on sellaista länsimaisen helppoa laiskanpulskeaa oleilua ilman suurempia vaaroja tai kriisejä. Mutta silti tuon kehon ja erityisesti hermoston kohtaaman rasituksen kanssa saa olla aika kieli keskellä suuta melkein koko ajan. Yksikin isompi huoli kallistaa helposti mukin jos nyt ei nurin niin ainakin läikkymään asti.
Internetin ihmemaassa en oikein voi toisen ihmisen asioita julkaista, mutta muotoillaanko tämä nyt vaikka siten, että kohtasin viime viikolla yhtäkkiä hetkellisesti pienen kriisin, joka nosti huolikäyrän yli sietokyvyn pariksi päiväksi. Ja siis tilanne on nyt ohi ainakin toistaiseksi joten ei siitä sen enempää. Fysiologinen stressireaktio oli aika mielenkiintoista seurattavaa. En ole ikinä kärsinyt kummemmin lisälyöntisyydestä. Yhdistettynä kohtuullisen henkisesti kuormittavaan tuplavuoroon töissä tuo stressipiikki provosoi massiivisen kammiolisälyöntisyyden. Lisälyönnithän ovat käytännössä aina viaton ilmiö, joka saattaa olla joskus asianomaiselle kiusallinen ja siksi niitä päädytään välillä lääkitsemäänkin, mutta vaarallista sen ei pitäisi olla. Mutta kun noita ylimääräisiä paukkuja paukuttaa joka kolmannellä lyönnillä, alkaa se jo tehdä olon tukalaksi.
Lisäksi väsymys oli jotain aivan jäätävää. Mikään määrä unta ei tuntunut kuittaavan olotilaa normaaliksi tai edes kovin likelle. Kissa-allergiaksi tulkitsemani pikkuflunssa sitten iski myös ja löi omalta osaltaan lekalla päähän. Että ole siinä ny sitten...
Nyt alkaa flunssa olla ohi ja suuremmilta stressipiikeiltäkin on tällä viikolla säästytty. Miten tää nyt sitten liittyy yhtään mihinkään - no, mun fysiologian osaamiseni ei valitettavasti riitä mihinkään kauhean informatiiviseen kirjoitukseen rasituksesta ja palautumisesta, mutta se on näköjään sellainen haaste, jota ei sovi jättää huomiotta. Että pysyis balanssi vaatimusten ja valmiuksien välillä. En usko, että oon ainoa kolmevitonen perheenäiti, joka koettaa tunnollisesti suorittaa elämäänsä parhaansa mukaan. Eikä kaikki suinkaan ole mitään epämiellyttävää velvollisuuksien suorittamista, täydestä sydämestäni haluan kehittyä taitavammaksi sosiaalisissa taidoissa ja luoda perheeseen hyvää ilmapiiriä, tehdä työtäni suurella sydämellä ja vielä harrastaa suuresti rakastamaani lajia jotenkin puolitavoitteellisesti. Tavoitteen saavuttaminen ja itsensä haastaminen ja voittaminen kuitenkin ovat olennainen osa juoksuharrastusta. Nuo kaikki yhdessä on kuitenkin 1+1=3-tyyppinen yhtälö eli epätosi. Jostain kohdasta on pakko vähän tempasta mutkia suoraksi. Ja a)sen muistaminen ja b)siihen suostuminen ei aina oo helppoa.
Läskimaija on kirjoittanut levosta ja palautumisesta paljonkin. Tänään mieleen jäi vertaus harjoittelusta vesi-ilmapallona. Että liian isolla paineella mitään ei mene sisään ja liian isolla määrällä koko höskä räjähtää käsiin. Nerokas vertaus!!! Seuraavan kerran kun alan kipuilemaan sen kanssa, että en tee tarpeeksi, koetan pitää ton vesi-ilmapallon mielessä!
Just nyt alkaa olla sellanen olo, että keho saattaisi ottaa jo vastaan harjotuksen, ei mitään maksimiraastoa, mutta kuitenkin. Aamulla ei ois tullut vielä pieneen mieleenkään moinen. Onneksi on sovittuna yhteislenkki illaksi. Eikä kukaan tartte multa mitään tänään eikä huomennakaan ennen iltaa. On sit taas mistä antaa. Mutta tää opettelu levon ja palautumisen ja kaiken suhteen tulee varmaan olemaan pitkä.
