Marraskuussa 2014 lähdin soitellen sotaan peeteen koutsaamana tavoittelemaan puolikkaalla 2h 15min aikaa. Varsin moderaatti tavoite sinänsä, mutta lähtötaso oli 2h 34min joten ihan reipas parannus oli hakusessa. Ihan hirveen hyvä pössis oli, sellanen upee energinen optimismi. Talvet on olleet mulle raskaita pimeyden vuoksi koko aikuisiän eikä viime talvikaan valitettavasti tehnyt poikkeusta. Jossain maaliskuun paikkeilla päätimme sitten lopettaa harjoitusohjelman mukaan menemisen ja siirtyä vaan ilon kautta juoksemiseen. Koko talvi oli yhtä räkätautia ja mahatautia vuoron perään ja itseluottamus ei ny ollu ihan huikeimmillaan. Kun töissä ruljanssi vähän kevään myötä helpotti ja valo lisääntyi, löytyi se kadonnut kupliva ilo taas tekemiseenkin.
Kaksi viikkoa ennen kisaa testasin kisavauhtia 15 kilsalla ja se tuntui silleen rimaa hipoen pysyvän yllä. Viimenen treeni ennen koitosta oli tasan viikkoa aiemmin vedetty 5×1000m maastossa sellaista ihan mukavaa 5.30/km-tahtia. Työviikko piti ystävällisesti huolen siitä, ettei tarvinnut mitään herkistelyjä tehdä vikalla viikolla. Levätäkin kerkesin aika marginaalisesti. Jännitti voi herranjumala sentään niin hirveesti ettei mitään rajaa. Tää oli kuitenkin nyt niiiin pitkän aikavälin tavoite ja niin hiuskarvan varassa, että toteutuisiko se.
Edellisenä iltana sippasin armollisesti yhdeksältä ja nukuin niinkuin tukki aamukuuteen. Aamu oli harmoninen. Kaikki palaset olivat kohdillaan, tauoton some-livekeskustelu samassa liemessä olevien kanssa helpotti ihan hirveesti sitä patologista jännitystä ja käänsi sen sellaiseksi kutittavaksi pieneksi sisäiseksi nauruksi, joka rentoutti kivasti muuten liian kireäksi kiristyvää pallean ja vatsan seutua.
Epäuskoinen olo oli, kun astuin ulos ulko-ovesta reput olalla. Tässä sitä ny mennään. Walking straight into Mordor. Mitään ei enää kuitenkaan ollu tehtävissä ja olin varannu varman päälle aikaa siirtymiseen Finlandiatalolle. Bussiin, musiikit korville, vielä muutama hassu viesti juoksukollegoille. Volyymi kaakkoon, tinnituksesta murehdittaisiin sitten joskus...
Oli ihan huikean kaunis tyyni aamu. Kiitin itteeni jo siinä vaiheessa, että olin ottanu mini-Camelbakiin vettä ja persustaskuun pussissa harmaata merisuolaa. Tulis jossain vaiheessa varmaan ehkä vähän lämmin... Kisapaikalle, tavarat säilytykseen, pintakaasulaisten tapaamista, monia virtuaalikamuja sai nyt ihan oikeen olomuodon. Alkuverkkaamaan Töölönlahdelle. Hirveeltä tuntu ja hengästyin ihan sairaasti siitä yhdestä parinsadan metrin aukivedosta. Ei perse. Ihan karmeeta. Miten sitä muka pystyy tänään juokseen 21 kilsaa...
Perinteiset vessajonot, pari mukia Liiterin urkkaria (hyi hemmetti, ei mulla muuta) ja pikku hiljaa kohti Baanaa. Väki pakkautui pahasti pienelle alueelle, yritettiin Sonjan kanssa saada ittemme jonnekin vähän edes sinne päin oman tavoiteajan suuntaisesti. Paukkua ei kuulunu, mutta väki alkoi valumaan eteenpäin. Käveltiin varmaan kolme minuuttia ja sit yli matosta. Tallennus päälle Polarista. Se näyttää ihan päin persettä, voi itkujen kevät. Eikö mulla muka oo lihasmuistissa 6.20...6.30-vauhti? Sonja vieressä sanoo, että meet aika kovaa. Polarilla meni laskut sekasin korkeista taloista ja se näytti minuutin liikaa. Onneksi päästiin Länsilinkkiin pian ja homma alko pelata.
Täydellisen kaunis aamu, virheetön, kirkkaansininen, huikaiseva taivas, lämmin, mutta ei liian kuuma. Mulla alla kaks unelmankeveää jalkaa, syke 168 luokkaa 6.15 vauhdissa. Tää on niin parasta ikinä, niin paljon parempaa kuin mitä koskaan uskalsin toivoa! Ruuhkaa toki ajoittain ja sellasta puikkelehtimista ihmisten väleistä. Suolapussi perstaskusta ja pari kidettä suuhun, pikkusen vettä päälle. Pitkä matka edessä, pitää säilyttää homeostaasi nyt. Soittolista Spotifyssä oli pitkä, hyvä ja autto ihan hirveesti.
Ekat seittemän kilsaa oli puhdasta nautintoa. Täydellisen tasapainoinen olo, mikään ei paina, purista eikä hierrä, vatsassa ei mitään tuntemuksia. Pikku hiljaa sit alkaa pieni huolestuttava painon tunne ilmaantua etureisiin. Shit. Ei juoksua ensinnäkään millään etureisillä edes tehdä. Ja jos seiskan kohdalla painaa, se ei tarkota hyvää loppumatkaa silmällä pitäen.
Tokan juomapisteen jälkeen alko puolimara. Geeliä joka juottopisteellä, syke 170 niin elimistö ei kerkeä purkaa rasvoja energiaksi vaan sokeria on saatava. Kalasatamaan ja sieltä Hermanniin ja Arabianrantaan. Edelleen lievät betonit etureisissä mutta pärjään. This is the test of flesh and soul. Pari hyvää peesiä, joista yksi osoittautuu aika pitkäaikaiseksikin. Hanna kannustamassa ja pakko vielä kertoo, että 2.16 vauhdissa olemaan ja nou problem.
On se helvetin pitkä se Arabianrannan hiekkatieosuus. Ihan perkeleellisen pitkä. Ihan niinku juoksisit ja juoksisit etkä pääsis metriäkään eteenpäin. Väsyttää. Geeli auttaa aina sen pari kilsaa kerrallaan ja sit sitä alkaa odottaa, koska saa ottaa seuraavan. Hengitys toimii riittävän hyvin, juon pieniä kulauksia vettä repusta usein ja se helpottaa kuivaa suuta. Mikään ei oo pahasti pielessä onneksi, mutta väsyttää jo aika tosi kovasti. Vauhti pysyy yllä Polaria kattomalla. Kommentoin parillekin ihmiselle sivistyneen viehkeästi, että voi vittu että vituttaa. Ihan samaa mieltä tuntuvat hekin olevan.
Rajoitinta vastaan puskemista takana jo melkeen kaks tuntia ja sekä mieli että keho jo meinaavat käydä pykimään. Järki ei juokse ei sitten yhtään ja jalat huutaa kävelytaukoa. Vallilanlaaksossa ennen lopun ylämäkiä musatoosa lakkaa soittamasta. Pikainen riskinarvio ja joo, on hetki aikaa, yritän siristellä puhelimen vanhalta amoled-näytöltä play-näppäintä, mutta en onnistu aurinkolasit päässä siihen osumaan. Perse. Loppumatkasta olisin eniten tarvinnu sitä lohtua minkä musiikki tuo.
Kävelypätkiä alkaa tulla väliin väkisin. Se alun kevyt helppous kostautuu. Saan kuitenkin keskarin pidettyä alle tavoitteen eli 6.30. Märskyn mäki on karmee ja siellä kaks juoksijaa on nyykähtäny. Ambulanssit tulossa, tajuissaan ovat, molemmilla järkkäri kaverina siinä, ei musta heille apua oo.
Itä-Pasilan ja Konepajan nousut on karmeinta ikinä. 2.20 jänikset menee ohi. Mitä helvettiä??? En tienny heidän juoksevan bruttoa kun itse teen nettoa. Vasen pohje alkaa nykiä. Ei helvetti, nyt et kyllä kramppaa. Askel tarkasti midfootille ja heti suolaa veden kanssa alas. Ihan legendaarisen hirveetä, väsyttää niin että järki alkaa hämärtyä.
Radan varteen tullessa helpottaa. Enää ei oo nousuja edessä. Paitsi se yks joka tuli ihan puskista. En muistanu siinä sellasta olevankaan. Menee puuskutuksen puolelle. EVVK, menköön. Polarin ennustajanäyttö päälle ja sit mennään alas Diakkarin vierestä. Voi helvetti miten pitkä voi yks kilsa olla. Ei voi hirveesti vähempää kiinnostaa juosta enää helvetti metriäkään! En saa irti kunnollista loppukiriä ennenkuin viimeisellä sadalla metrillä vasta. Perhe on aidan takana ja kuulen heleän äänen huutavan hurjasti "hyvä äiti jaksa jaksa". Matosta yli ja kävelyksi. Eikä mistään saa nettoaikaa kun Polar alkaa kikkailemaan sitä ennustajaa pois päältä. Menee aika hyvä tovi ennenkuin Hanna kaivaa netistä nettoajan. 2.16,55. Adrenaliinipössiksissäni kiroilen taas niinku mikäkin rantapiru.
Juomaa, halaavia kollegoita, odotetaan ekan puolikkaansa juokseva Sari maaliin. Huikeeta. Lapsen kanssa ollessa siinä en oikeen ehdi tajuta, mitä on tapahtunut. Edellisestä ajasta lähti siis 18 minuuttia. Ei voi olla olematta tyytyväinen. Nyt kestää hetken palata takaisin todellisuuteen ja miettiä, mitä peijjoonia sitä nyt tekis. Kun käytännössä koen selättäneeni tuon 2.15 vaikka aika ei ihan siihen yltänytkään. Tällä harjottelulla ollaan tässä, ihan käsittämätöntä. Katon Finlandiatalon vessassa peiliin ja sanon itelleni, että helvetin hyvin vedetty ny kuitenki!
