Kesäloma on nyt vietetty, pitkä, lämmin, valoisa, tekemisen täyteinen sellainen. Kuusivuotiaan mukana oon mennyt paikkoihin, joihin en ehkä muuten olisi saanut aikaiseksi mentyä ja tehnyt asioita, joita harvoin teen. Muunmuassa istunut huvipuistovatkaimessa. Töihinpaluu sujui shokkihoidonomaisesti ja hiukan tässä on orientoitumista siihen, että seuraavan kerran lomaillaankin kolmen kuukauden kuluttua.
Ihanat, valoisat kesäillat ja rakas Keskuspuisto loputtomine polkuineen tekevät juoksulenkeistä hyvin nautinnollisia. Kypsä, pehmeä keskikesästä loppukesään taittuva lämpö hyväilee kehoa ja mieltä ja ilman tulospaineita harjoittelu on hämmentävän riemuntäyteistä. Toki kuumuus väsyttää, kympin mukamas-testilenkki menee ihan hassutteluksi ja (juomarepusta urkkajuoman) juopotteluksi, joku on yön aikana vaihtanut mun kasikiloisen kahvakuulanpoikasen kakskytkiloseen ja niin edelleen. Kaikesta huolimatta kesäloman jälkeen tuntui, että vaikka kunto sen kun vaan putoaa, jää harjoittelusta ihan tavattoman paljon niinsanotusti viivan alle. Sitä, että tuntee olevansa sopusoinnussa itsensä ja maailman kanssa. Ketä jaksaa kiinnostaa, että mä en juokse kymppiä alle tuntiin, ei minua ainakaan. Nautin siitä, mitä teen.
Tuon hehkutuksen jälkeen voikin sitten palata todellisuuteen. Altrojen sisäänajo on meneillään ja vaikuttaa siltä, että ei tässä mistään ihan parin viikon projektista ole kysymys. Onneksi en oottanutkaan nopeaa ja kitkatonta, saattaisi olla karvas pettymys! Pohkeet ja akillekset joutuvat töihin ja niiden kanssa täytyy ottaa hellästi ja askel kerrallaan nyt. Ilmoittauduin Vauhtisammakon Helsingin juoksukouluun joten tekniikkaopetusta on siellä toivottavasti luvassa. Ite kun on paha sanoa, missä kohdassa menee jontkaan tekniikan kanssa...
Tuli sitten hankittua virikettäkin tällekin syksylle. Menin moottoriturpana rehvastelemaan eräälle innokkaasti juoksua harrastavalle äitikollegalleni (tarkoittaa siis sitä, että olimme hoitovapailla yhtä aikaa...), että jos hän suostuu myötäjuoksemaan mun kanssani puolimaran 2.45, lähden ja vedän sen siihen aikaan. Ja bäng! Liemessä ollaan. Vantaa 12.10. Ilmoa tosin en oo vielä tehny, koska tuon askellusvirheestä jonkin verran nokkiinsa ottavan nilkan kanssa olisi varmaan syytä olla välit selvinä ensin. Mutta tässähän joutuu taas asennoitumaan harjoitteluunsa vähän eri tavalla. Hiukan mietityttää, millä kengällä tuonne uskaltaa lähteä, mutta eiköhän tuo matkan varrella selvinne. Mukava pieni kutka vatsanpohjassa ja sellanen vähän huumorilla höystetty pirunmoinen tsemppi täällä kyllä alkaa vallata alaa. Tästä tulee vielä hauskaa. Vaikka ihan aina ei siltä tuntuskaan, ainakaan lähtökarsinassa seistessä.
